TUULET UUDET PUREVAT
juoksen iltayhdeksältä,
iljanteella
ryysyisillä Nokialaisillani
noutamaan Pikku Myytä,
lipputangon naru
huomenna vaappuu
tuulessa harmahtavassa,
on löystynyt kierteistään,
jolla tavoin se on ruukattu
pyöräyttää tangon ympärille,
ei täysin irronneena knaapistaan,
vain juuri sopivan rentona
sunnuntain kunniaksi,
äännähdellen kuin:
mennään joukolla päätä särkemään,
jalostumaan kohti murukakkua,
yksin ja laumassa sulavaa suupieltä,
kosteaa ja pehmeää nenäpaperia,
että tässä sitä ollaan,
juuri tällä kellonlyömällä, tätä
määrittelemätöntä, tätä
halua kuolla ja elää, tätä
vapautta
paksua paperia hyppysissä,
kirjaimellista oppikirjapaperia,
oikean peukalon alla,
hiestä ja keinoauringosta rasvaisena
sormenjäljen individualismi,
läpsii poskia ainutkertaisuudellaan,
kannattaisi varmaan
elää lailla kuolemattomien,
eikä lukea muiden
lainaoivalluksia/oivalluksia
kammiossaan mielen kuramaan,
sivujen käännön esileikissä,
sekuntiviisarin yninässä;
yhteislaulussa jotain
joka vie minut takaisin
koulun penkille,
olemaan kuuntelematta
preerialla,
haaveisiin vajoneenna
veden alla,
paperi
viiltohaavoihin luotu,
tunnemuisto syvä,
viiltävä, hikinen,
vaikeaa olla
henkisesti onnellinen oppilas,
seuraavat päivät
en jaksaisi esittää,
jokin on mennyt rikki samantapaisesti,
paperi leikkasi kauniisti,
alkio repi raajan mukanaan;
kai kestät pienen leikin,
elämän mittaisen pilan,
ja kunhan opit säännöstön,
voit pilailla muiden kustannuksella
"parannuttuani"
on haarniskani paksumpi,
ja jatkan teatteria aloitettua,
vaikka kukka sisälläni voi pahoin alati,
nytkin vuosikymmenten jälkeen,
ei sille mikään ole pysyvä olotila,
kuiva, kostea, yli- tai aliravittu,
valoa ja hämärää
ikuisesti
hiukset tuoksuvat tuuliajolle,
havupuille,
taimille jotka lupaavat kasvaa
kuin lapsetkin,
terveen vihreitä oksistoja,
terveen punaisia poskistoja,
variksenpelätin
työssä ja vapaalla
kevätkuiva, heinätukkotukka
rimpuilen roolissani,
epäkonsistentissa
tänään ei täydy
kuin täytyttää tyhjä
eksyn kotiini,
projisoimallla tapetoituun,
taas latvustoa haistelemassa
heilurissa, ikiliikkujassa,
yhtä kaikessa, energiassa,
kuka imee, kuka antautuu vakuumiksi,
saan yhden, annan kymmenen takaisin,
näinkin on käynyt;
kun arvo heittää kuperkeikkaa,
arvot heittävät häränpyllyä,
joskus pystyn rakkauteen,
joskus vajoan itseeni,
yksi prosentti rakkautta,
loput kuonaa sielujen
vahingossa vain asennossa,
rakenteissa jäykkyyttä,
suorakulmamaisuutta,
ryhdikkyyttä
jonka haluaa unohtaa
kuin kirjakielenkin,
puheen josta
varisee tietämättömyys,
mutta massiivinen mielikuvitus,
pörhöisilllä avannoilla perhoset
vesi höyryää kesäahoilla,
heinäseipäät katosivat,
mustavalkoiseen rakeiseen,
selkäistunnassa telkän pönttö,
kallellaan väärään suuntaan rantarinteessä,
kaulanikamieni taittuessa valkoiseen
miehet vaihtuvat ja tuulipuvut,
näen sen terassiltani
koirat pysyvät ja tottuvat tai eivät
uusiin isäntiin,
eläimet tuovat muuttumattomuutta,
tunnetta, että ihmisessä vika,
ei koskaan eläimessä sisälläsi,
ihmisessä vika,
minä lähden tai jään
ulkoisine ja sisäisine eläimineni,
omine lapsineni,
minineni
mestarit luovivat kylätiellä
peläten eron rapaisia tassunjälkiä
tai
rakkauden pakkopullasta kohonneina,
jalostuneina etukumaraisina ballerinoina
pihapolku voi pettää illoin vain,
luiskahtaa sivuun simuloidulta,
reitiltä kuten kotisi muutoinkin,
silmät sulkienkin,
selviät terävistä kulmista otsinesi,
erotat kuuman kylmästä, käsinesi
neninesi haistat ja maistat,
kalvon kaikessa,
mahdollista kynnellä repiä pois,
onkalo kieleltä,
huone ei vankityrmässä
vuodenaika ikkunassa,
kodin äänettömyys,
ei naurua, ei itkua,
raivossa voiman tunnetta
kun täällä elää,
pesii kurkotus,
surun kurjen jalat,
kevään lutakossa jumissa
