LANGETA
 
olen väsynyt itseeni,
jos se on mahdollista
kukaan ei kuule
avunhuutoani valolle,
miten hiljaa epätoivo
voi sahatakaan mieltä,
terä klapin halkova,
kaikki kaunista runoa
kesäaika alkaa
enkä ollut
taaskaan
valmistautunut
huolella
 
vaikka jo pitäisi
nähdä vaaranmerkit,
lepopäivän luisun
alavaan maahan
alle
korkealentoisuuden
ja ajattelun teräsbetonin,
uumennon syvyyteen
täytyy tämä päivä painaa,
luovuttaa pitkästä aikaa
valta hömpälle,
olla naurettavin
kaikista kosmoksista,
sulkea siipensä
pyyteettömän rakkauden alle
vapisten kylmästä
kun en itse tunnekaan,
kuin houkan tunteita
kyseenalaistan
taas itseni
vedän viikatteen
teräsuojan pois
ja suunnittelen viiltäväni lumelle
verenpunan vapautuksen
 
olen itselleni vihollinen
makaan ja toivon vapautusta
odotan hölmönä
huomista,
ylihuomista,
viikonloppua,
loppua
 
risti-istun tulessa,
enkä taaskaan
välitä mistään,
kaikki on alkanut alusta,
olen vain oppilas,
aina vain oppilas,
en vain ymmärrä
miten pitäisi nauttia,
kun voi kärsiäkin
sanoo jokin pimennostani,
voi pudottautua kaivoon,
jäädä pölyyn
ja antaa vastuu ja onnen avaimet
jollekin niitä janoaville,
antaa pois tekaistu hymynsä,
antaa mitättömän rakkautensa
kuihtua sumuisen päivän mukana,
luovuttaa starttiruudussa,
repiä numerolappu pois
ja juosta itku kurkussa kotiluolaansa,
sameaan sammakonkutuun lillumaan
 
tyhjät huoneet,
nyt ja aina,
kaikuvat
tarkoitusperieni naurettavuutta,
synnyin tänne
yrittämään pärjätä muiden tahdissa,
hyvänä päivänä
ylimielistä ja naamiosurullista,
huonona väsynyttä ja luovuttavaa,
ilman meikkiä ihoni vereslihoi;
tahdissa mars
käy kipeän mielen käsky,
miksi pohdin
oi miksi näen vaivaa,
tyhjät huoneet nyt ja aina,
rapistuvat kuin minuuskin,
olenko olemassakaan,
minä keskellä musiikkia,
runoutta, luontoa,
kaukana ihmisestä,
kuvalle jolle aina lopulta kalpenen,
vereni väistyy ja aivoni mykistyvät,
hiljaa katson lattiaa tai käsiäni sylissäni,
arvoni poljen kevätjäihin,
en luovuta aina ja iankaiken uudestaan,
vain syntyäkseni kivuttomuuteen,
ollen pilvellä taas hetken,
yläpuolella hymyilen ilman karvautta,
ilmassa minua, olen jääsumua,
ei minua voi murskata kevään kukka,
minä mestaan isäntäni
ja jään vereen,
kasvattamaan kuorta alkion,
olemaan se yksi,
jota ei saa pinnalle vedettyä
paakkuuntuneesta veritomusta,
juurakko sisälläni kaunis,
kipuni, pyhä liittolaiseni,
alkaa olla aika astua uumenen valomereen,
häpeäsi palaa nahkaasi aina syvemmälle,
aina pitäisi pystyä
olla kuin näyttämöllä,
katsokaa minua,
minä elän,
elän kuin viimeistä päivää päässäni,
sodassa itseni kanssa,
rauha mullassa suotu
 
tukehdun turpeeseen,
en jaksa puhua kevään kukalle,
olla läsnä tässä brutaaliudessa,
ikkunan takana
kova tuuli ja valon leikkaus,
huomenna jo vapaus,
huomen välissä yön taistelutanner,
onko pakko,
onhan se,
ettei tuota enempää häpeää vanhemmileen,
olla edes hiiren verran elossa
 
tässä kyhmyssä jotain
soppaan sopivaa,
luuta, jännettä, rustoa
lihan pelkuruutta,
armo hukkui taas hetkeksi,
muutti polun vaaralliseksi,
houkutti hakemaan motivaatiota
muuttamalla tietoisuutta,
vaikka vanki ja pelastaja, olenkin ajan verran,
kun vielä heikot yhteydet toimivat,
morsettavat miten jäädä henkiin,
olla elossa, kovana ja herkkänä,
katsomatta silmiin nöyränä
ja kaikesta luopuneena ajatuksena
 
mitä muka voisinkaan
tehdä näille aivoilleni,
kuin sulkea tulva
ja odottaa milloin taas kuohun yli,
enkä halua olla taakaksi tai tueksi,
jättäkää osuman saanut jälkeenne lumeen,
hän halusikin jo luovuttaa,
koska ei nähnyt jatkumoa,
näki vain kivun ikiaikaisen,
häpeän, surun,
vahingoniloisen naurun,
rikotussa rinnassaan
pulppuavana lupauksena,
viimein oi viimein
 
odotus on ohi
ja voin nostaa käteni taivaalle
aitona voittaja,
joka selvisi tähän asti,
eikä enää senttiäkään pidemmälle,
kaikkensa antaneena
suorittamalla vakaumuksella,
hajoten luontoonsa,
sekö olikin pahinta
ettei millään ollutkaan
mitään merkitystä,
samaa tuhkaa ajassa,
luomme merkityksiä vain
jottei tämä ikiaikainen tyhjyys
täyttäsi meitä
olemassaolon
painovoimalla
mitä sinäkään olisit ilman
muita konnia enkelinhaarniskoissaan
 
kovuus kasvattaa
kohtaamaan julmimman jumalan,
pirullisen ilmeen ahdingolleni,
harmaan loputtomia sävyjä
tuntoasarvieni edessä
aina uudestaan löydettävissä
kielet värisevät,
kierrän valoansat kaukaa
ja nautin urheana
todellisuuden jäisestä kylmyydestä,
leijuessamme tyhjällä ruudulla,
tuijotan vain utopiaa,
katson jotain
mikä ei ole totta,
katson peilikuvaani,
jonka silmissä vilisee
minä ja maailma,
enkä rauhoitu koskaan
eikä maailmakaan rauhoitu
 
syke mittaa vain
trendikkäästi kilpailua
ei se mitään tarkoita,
puhahtaa maailma ja jatkaa:
ole vain niin jumala
kuin ikinä pystyt,
tanssi ja katoa,
ole vain
kuin et olisikaan,
koskaan mitään halunnutkaan,
milloinkaan kuullut
miten tulisi elämöidä,
olla kuvaan tyytyväinen