VALKOINEN

avasin valkoisen,
se oli kenties
toivon uksi,
kynnysmatto vieras,
sisään outouteen kutsuva,  
kamelinkarvainen
 
oven painike
muistutti etäisesti
lapsuuden kirkkolaulun sävellajeja,
yhteyttä jonka
aina koit sulassa sovussa,
harmoniassa luojaan
 
untuvaista, karkeaa, jäykkää
tunnen läpi
rasvapatjojeni
lähes miellyttävän
pisteliäisyyden,
rakentavan silmäilyn
periaatteellisen onnen
haarniskan luodinreikien läpi
loimuavan kirkkauden
unimaisen harsoisuuden
muutaman vuoden puhuneen
lapsen näkemyksen elämästä,
oikeasta ja väärästä
siitä
miksei kaikki voi olla kilttejä?
 
suljin valkoisen,
menin peremmälle kadotettuun
tunteeseen ja muistoon,
muistioon mustan mullan
elinvoimaiseen mielen mittailuun
puheen ja tunteen helppouteen
suljettujen silmien aistikokemukseen
väreilevien untuvakarvojen
mittaamattomaan söpöyteen
kuin toivottaen kulkuria kotiinsa
herkän suudelman
palatsiin konkretiassa
 
teoriassa sivuteitä kaaokseen loputtomasti
nähdyssä ja koetussa väärintekoa,
uhmassa ja nöyryydessä,
nousussa ja laskussa
tunteessa totuus
pelonsyönnissä rakkaudella
tarkoitus elämän