silmät harmajat, taas saapui syys
kuin sotajoukot rajan tuntumaan,
kumua odottamaan, rynnäkköä
ja ylpeyden vyörytystä
rajojen murtumista
ylitsepääsemätöntä ylikävelyä
yksinäisyys, samat kuvat,
sadeveden haalistamat
onko niissä enää voimaa
onko mahtia taas uudelleen maalata sielu eläväksi,
näiden kuolevien kuukausien pantiksi
alkutalven toivottomutta
kuin tuulimyllyjä tai viinileilejä
vastaan taistelevaksi
Don Quijoteksi
suuruudenhulluksi ritariksi
jolla on mielikuvitus
muttei todellisuutta
narrin realismi
vailla mielen tähtipölyä
 
samanlaisia päiviä torakkamaisia,
liikoja vaateita suljetulle mielelle,
vaatehuoneensa pahviovea
hengenruoka kipolla kolistavalle
joka aina haluaisi jotain suurta ja eeppistä
suussasulavaa oivalluksen jälkiruokaa
kuin hieltä maistuvaa pääruokaakin
makua joka pitkään kummitelee kielen ja mielen
sopukoissa ja poimuissa
anten voimansa luikerrella
syvälle sielun perukoille
 
etsimme aina kuin tutkinnan alla
jotakin vavahduttavaa kokemusta
jota harvoin kuolevaiselle tarjolla,
olla tunteiden aallon harjalla
ja kun emme sitä kaivamatta saa
käsiemme seulontakoneistoon
surffaamme helpotuksen ulapalle
unohtamaan raskaan etsinnän
huonovalotehoisella
taskumatti taskulampulla
jonka ulkokuorta ja paristoa
on ruoste rakastellut
kostella henkäyksellään
 
taivas kuin
raskas odottava kotelo pääsi päällä,
millon loppuu esityksesi läpinäkyvä
tanssisi jonka askeleita
on mahdoton kuvailla
kuin sanoen
 
korvia piinaavasta äänettömyydestä
tuhannen epävireisen viulun konserttoon
kun ei jaksaisi edes kirjoittaa ylös
aamusi uskon menetystä
kun kaikki näyttäytyy taas
turhana venkoiluna
hedelmättömänä kilpailuna
ja ainaisena eskapismina
mitä muuta tahansa kuin tätä hetkeä
sen kuouhua kuollutta
sänkeä, epätasaista taimikkoa, aukkoista
kun haluaisit kaiken pyörivän radoillaan
ilman asteroideja, komeettoja
ja ainetta jonka surutta nimeät
jätteeksi
 
miksi kuljemme täällä kuin päämäärää vailla
tai jos sellainen on,
onko se kaiken vaivan arvoinen,
armon kyyneleet jos kihoaisivat
ja kertoisivat totuuden
valhematka vai todellinen seikkailu?
onko kipu todellista
onko rakkaus jotakin
mihin kaiken energiani käyttäsin ja säästäisin,
sen hipaisuun
jos osaisin vain olla
ja katsoa syvälle
mättääseen
 
kevyet viitat
vaihdettu raskaisiin varustuksiin
nähty kuinka luonto vain
kastuu ja kastuu ja kukoistaa
vuosi toisensa perään,
hoitamatta, hoidettunakin
vastakohtana ihminen joka on vailla yhteyttä
muihin puihin synkkiin ja somiin
mihin voisi tuntea yhteenkuuluvuutta
 
umpimieliseen katajaan
jääräpäiseen kuuseen
piikikkääseen mäntyyn
uhmakkaseen koivuun
 
että vaikka henki menisi
periksi ei anneta
vaikka latva katkeaisi,
mieli blokkaisi onnellisuuden
juuret jäisivät
jäisi toivo
ilman näkyvää syytä,
jatkumo
 
kaikuni kuuluu jo syvältä tiheiköstä
ota minut jo pois, ota ota
miksi piinaat, aina vain ja ikuisesti
pitäisi esittää ja tyytyä osaansa
olla onnellinen,
joka on aivan vieras tunne
mieleni vieraslaji,
jokin jota ei ansaita kuin ylimielisyydellä
 
lukemattomia vuosia "eletty"
pilkeettömillä silmillä
hymyttömällä suulla
koskemattomalla iholla
hautautuen syvällä maan uumeniin
graniitin viileyteen
ottamaan sähköiskuja vain itseltään vastaan
olemaan niiin erilainen varpu kuin kaikki muut
niin uniikki,
että elinkamppailu voi olla kuolemaksi
valottomaksi tyyssijaksi
kohtaloksi suuren kuusen varjossa
ponnistaen,
häveten ja samalla
ylenkatsoen valonsyöjiä
pieniä ja erikoisia hotkivia
tasapäistäviä metsureita
 
taistelun pitkittyessä
mies antaa aina uudelleen periksi
luomilleen valtakunnille,
mitättömille murheilleen
jo valmiiksi odottaen
suurta ja veret seisauttavaa
sellaista josta ei itkemättä huutaen
nouse koskaan valoon
laiturin päätä josta ponnistaa,
eikä koskaan tulla takaisin
kuulemaan jotain mitä en voi käsittää
mistä en ole kiinnostunut tuon taivaallista
mikä ei ole sellaista mitä kuvittelin sen olevan
vaan mitä vain, kaaosta
loputonta sopetumista
pakkasposkien yhteen liittämistä
avunhuutoa äänettömyydelle
 
koska jos tämä sekunti onkin siedettävä
aina tulee uusi, kunnes ei enää
siihen asti
epävarmuus nostaa päätään
ja on pahoillaan kun elämää
ei voikaan ennakkoon elää
jos voisi, kun olisi valmis
ottaisi parhaimman tyynynsä
ja kävisi ikiuneen
sanoisi kiitosta vaan muttei kiitos
en minä osannutkaan vaikka kuinka yritin
ja en yrittänytkään
en vain jaksanut enkä halunnut
nähdä enempää tätä ihmisyyden soidinmenoa
loputonta ihmettä
liiallisuuksineen ja latteuksineen
olin kai lopen uupunut
mieleen
tunteisiin
autiosaareen
kilpailuun, jonka säännöstöä en ymmärrä
                             sen käyttäytymismalleja
                                                          taikapölyn loppumiseen taskun poimuista