maatiaiskylän valtiatar,
miksi vielä täällä
kuiskeissa närkästyksen
miksi tässä viileässä
pohjantuulessa loivassa
viileänä viivasuuna,
ylhäisenä kuningattarena
palavin silmin
polttavan auringon alla kenties
juurensa kadottaen,
tempautuen maailmaan humuun
tahi pilvenpiirtäjässä,
peilitalossa ikinaurussa
muurahaiset juhlimassa viekkauttaan
parempia vointejaan laskelmoiden
paksussa lasissa heijastuksesi
kurotuksesi kauas näistä maalaisista
sivistymättömistä
eläimellisistä
antipatiaa aiheuttavista
hienotunteisuuden silppurin
läpikäyneistä
 
mittansa mukaan jokainen elävä
ja kuollut ilmiselvästikin
vakkansa alla kukaties paljonkin
kirkkautta maailmalle jaettavaa
otsassa kipunoivat kekäleet
maailman riiteisiä orpolapsia vailla
ilman tasapainoa hyvinvoinnissa
kuin tasapainossa kädestä suussakin
pieniä unitimantteja silmissäsi
väreileviä kuin aistisi ylivirkeät
kellot soivat sielussasi vailla kumua,
päättä päätettiin taas raukeus
sinä siellä ja minä täällä
ikuisuuskysymys yhteydestä
terälehtien tuntosarviin
norsunluisilla poskillasi hilettä
ja kivun harsoa, aaltoilevaa pidättyvyyttä
pakahtavuuden hedelmättömästi peittävää
 
ponnistaisipa joskus yli rajan
uuteen muovit päällä olevaan
rasiaan rasiassa
luomet suljettuina maireasti
ja otsassa tuli kaikkivoipa
 
lensinkö sittenkään

sinne minne
siivillä olisi varaa ollut,
ilman korkokattoa
sulamaan aurinkoon
nolla katumuksella,
raadollisena näyttää,
on minusta muuhunkin
kuin olemaan patsaana kaunosielujen
kurkotinko tarpeeksi vain pettyäkseni
olinko liian vaativa olento jumalallinen
sanani parhaimmillaan lakini
läpikuultavuudessaan
ehkäpä hahmoni alisuoriutuva aikuinen,
lapseton lapsi, rakkautta vailla
viittä vaille alla yön vyön
lyönnin alle hyvänmaunrajan
antaa elämä veitikkamainen
ja helistää pakoon
 
tyttö 
täysikuu
aamu 
linnunluinen pää ei tunnu
siltä miltä kirkkaus näyttää
kammitsoida kalloon
opetus
kosketus
neulat silmien
kipu on totta tyttö on unta
aikatalo kulaus vettä
kätesi kuninkaalliset tai pyhät
kuulen kelmeän kutsun
päässäni soin, yhtä ja uudestaan
alkusointu
kuin kanteletta kurittain
lyhyt voipuva pikantti
 
lihakset kasvojen unohdin aikapäiviä
uskaltanut en enää syvyyksiin
pimeisiin vesiin, vaikuttimien taaksi
haaksirikkoutuneisiin tunteisiin
päivittäisiin kivun pikahekumiin
surullinen tyttö ja poika
elämä kuin tehty luovittavaksi
kun otsasi rypyttyy
unohdat hetken
näet viisaudessasi huomen ruskon
suortuva lempeä hapsistasi
viitta sankaruutta ulapoiltasi
on nuoruus
 
taikayö
ikunen leikki ja liekki
kalman kalpea avecina
sisäinen palo ja pakko
kammioissa tyhjyys
sankarin yksinäisyys
katsotko tarkasti
temperamenttisi unohtaen
sen tutun ja tuntemattoman luurangon
ei vilauksen
inhimillisen rakennelman
vuosikymmeniä vaalitun
ja tuhotun Karthagon
kivi kiveltä muistuttaa eläväistä,
upottavaa,
vastarakkauden tyyssijaa