ympärillä se kaikki mistä rakennettu
iät ja ajat
onni sekä onnettomuus
miten sitä olisi uljas
kuin mielensä pahoittava ritari,
täyttäisi vaatimukset
joita pinotaan kuin ruumiita
ennen kuolemaa
 
jos rohkeus ei pettäisi aina kuten mieli
jos epätoivo ei olisi tuttu kuin veriveli
jos en olisi ylväs, kuin siveyslupauksen vannonut
joka ei sotkeennu ihmiseen kuin pakosta
muuttumisleikki
hirteen tönkköys, kivusta kankeus
näännyksiin ajoin taas koslani,
olen yksin ympärillä ajovalot
joihin voisi hukkua
tai tukehtua
ohi viuhahtaa
niin kutsuttu elämä valojuovineen,
silmissä väreilee
lupaus punaisesta
 
miten ikinä voisin olla
jotain muutakin kuin likaa lattialta
ylitsevuotavaista,
jotain jolla ei ole
tähdellistä tarkoitusta,
maailmankaikkeuden lehtolapsi
kipujen mies,
joka kirjoittaa ja lukee
mutta millä vaikuttimilla
 
taide ja itsetuntemus
tahrattu kuin juhlapöytäliina heti kättelyssä,
ensimmäiseen liikatäyteenkuppiin
ajatellen olevani kömpelö en ahne
juhlissa joissa en käy, ajattelen etten ole,
en pitkä ja urheilullinen supliikkipoika
joka ei läikytä piripintaistakaan
ujo luonnollisesti,
reunat eivät koskaan ole rittääneetkään
himoissani kuin kiimassa
katsonut mustaa unohtaen valkoisen
itse aina vain kuitenkin puolillaan
fyysiset nousut mahdollisia
kognitiiviset toiminnot
sarjaraiskaajan uhreina
jalostamattoman unen
tippukiviluolat
 
sieluni koti sikolätti,
voimat ehtyvät paimenelta
mieli on poissa,
kuin iäksi toiseen kotiin,
lähtenyt veriveli
en saa kiinni sitä tänäänkään
elo on kamppailua varjoisella kujalla
nyrkkeilyasento silhuettina
rappeutuvan tiilitalon selkämyksellä
 
kuumana ja elon raskaudesta pullollaan
kuin hekumaan heränneet sukuelimet
kiuaskivenä jättiläisten löylyissä
harmaana ja huomaamattomana
murenevana
kaikista tukalista
pahoista paikoista
jättömaista neuloineen
 
oli syntymän seutu,
on vastakohta
leijumista minuksi,
oli vaikea muuttua
vaikea olla epäsuorasti,
mysteerittä
joku tavallinen peltihalliduunari
peltisaksitta
runomitatta
yksin peloissaan
yhdessä peloissaan,
että joku
näkisi inhimillisyyden
tämän pienen ja mitättömän
liha- ja sielurepaleen
vuoren  ja laakson
että minä muka olen uniikki suurmies
jättiläinen ja kääpiö
itsensä jo tappanut
kaunein kaikista,
esiripun takaa toki
 
puhuttuaan tarpeeksi elämästä
ymmärretty sekin että ei se siitä
muuksi muutu koskaan
ei näillä voimilla,
tämä urakka on ylivoimanen
juostu on,
jalat ovat kunnossa kaikesta ympäripyörimisestä
 
alkuelämä lillumista kalamaljassa
keskivaiheilla romantikon tähtiin kurottamista
loppuelämä halkeamista henkisen kuivuuden autiomaassa
 
ensiluokkaisessa humalassa
kuin onnesta haljennut
älypuhelimen näyttö,
osittain toimiva vapaus jonka aamu vei
varkain vei aina eilisen aivot
ja yhteenkuuluvuus olikin kauhua
kun hengitit,
hengitimme likaista valoa
en ollutkaan enää runoilija siimeksessä
päivänkirkkaudessa pelotti ja hävetti
kun piti taas ampua yli,
kuten tapana on , kuten sielu sanoo
nyt juhlimme kuin viimeistä päivää ja yötä
 
aamussa
nousun ja laskun rajapinnalla,
en tohdi katsoa enää silmiin,
katson ovea ja ikkunaa
haaveilen paosta, katoaisin luolaani
häpeämään ihmisyyttä
yksin sormineni
vaikka voisin jakaa tämän kesäpaahteen
potentiaalisen romanssin
säleisen sielun kanssa
 
mieleni on kenties rikki
kun ainut tunne
kadonneen illan jälkeen
on pakokauhu,
juoksusi loputon jatkuu
ja ihmiset nauravat vakavuudellesi
 
tasangoilla tönkkö tango
taipui aina rintamakarkuruuteen
en minä osannut olla
tai  yritin liikaa
tai en puhunut
tai puhuin liikaa
kuunnellut en koskaan,
sen jo havaitsen
suljin kuuloelimeni ja sössötin omaani
pitäen sitä totuutena,
ylivertaisena
 
ei kai kukaan ajatteleva voisi koskaan ihmiseltä
vaatia kuin ihmisyyttä
ei tähtien kurottelua arjessa
kun tämä käy voimille todella
on mahdoton olla jatkuvasti
varpaillaan
palavalla päällä
palavan pallon päällä