isä vittuilee pojalleen
keikkuvassa veneessä
verkkoja laskiessaan
tuulessa jämptissä,
rustiikkisilla airoilla
poika yrittää pitää paattia linjassa
isä poika suhteen,
silti runkkarin ryhdin näkee jo rannalta saakka
ja sen kuinka nuoruus on pinteistä, jänteistä, taimikkoa
ja vanhuus viisaita sanoja, kipeitä seutuja, kelojakin
kanervikolle käppyröitymistä
luiseksi tuonen instrumentiksi
kumeaksi
 
maailma ei muka pyöri ympärilläni,
vaikka oikeastihan se pyöriikin,
sehän on selvä
olenhan koppava kaunokainen,
uniikki lumihiutale näillä lakeuksilla
vedet silmissä, värisen vuoreni huipulla
joudanko ennen kuolemaa selälle,
unohtamaan tuokioksi
tämän kruununi
järkälemäisen suunnannäyttäjän
 
kimalainen on paras pörriäinen,
pallomainen, inhimillinen
kaljaa kuin mettä imevä
viisikymmenvuotias duunari,
pölyttäjien kuningas
kaikkitietävä käytännöstä
kuuli kerran runon lennostaan
kyynelen hieraisi jalkapöytäänsä;
kukat kuin työmaat
uusiutuvat,
puhkevat pinnanmuotoihin
uljaat,
poljettavatkin,
maisemaa muuttavat
paasit kuin hortensiatkin
 
heinäkuun heijastuksia märässä asfaltissa
onhan se surullista, että maailma menettää
näin kauniin sielun jälkipolven geenit
ja ne vaipuvat unholaan
kesäsateiden lailla
tulevan syksyn läpitunkeva
kaikkivoipa kosteus, syö ne elävältä
kondensoidun paperille
muuhuun en taida haluta pystyä
kuin olemaan olennolleni uskollinen
 
pölyinen lapsuus täydessä terässä
auringon heittäessä tikareitaan,
putkitelevisiossa soturiprinsessa Xena
kuvittelin pitäväni aina makeasta
olevani aina temperamentiltani rauhallinen
hyvä tyyppi hiljainen,
ujo kuin katumus
 
saat tahtosi läpi,
muttet sentään enempää
alkoholisti päihdehoitajana,
kynnys liian korkea,
siihen ei edes kykene kompastumaan,
kehoni enää harvoin kihelmöi
värisee, taistelee tai pakenee,
sydämeni löisi voimiensa takaa muuten kuin
juostessa rinnettä, kuten unohtunutta
nuoruuden läikkyvyyttä
iltamiensa pikareiden
tyttöjen rusoposkisten saartamina
kuin saaliina tasangolla
raukeana sängyllä,
haaveillen kuin kuninkaan on tapana,
sama keisari sisälläni, ei nöyrry koskaan,
vaikka haaremi haavetta ja vuodet syksyn kastelemaa
vesivärjättyä paperia sameaa,
kuin valuvat kyyneleet naamiosi sottaavat,
tummanpuhuvan turpeisen
 
on siis kevät vaikken koe hekumaa kahden,
on siis nihkeistä nihkein yö
jossa humaltuneet huulet huutavat ilosta ja
hetken päästä surun sumeasta sametista,
maassa männyn  ja kuusen käpyjä,
havunneulasia, kruunukorkkeja, tupakantumppeja
ja alavaa poljettua tannerta,
sen taipunutta vaivaista
nurmea muhkella turvepedillä,
lavitsana tuulen kaadon terve honka ranka,
leväten ladottujen kivien päällä,
tässä on hyvä olla metsän poika,
kuin aleksis kivi
 
viiltohaava herättää kysymyksiä
 
hurme pisaroituu hitaasti ellipsiksi
ennen dramaattista putoamista kamaralle,
tunnen syvältä pulppuavan kivun,
kuin joku olisi
rikkonut haarniskani virheettömän,
altistanut sen tuntemaan tämän maailman lait
 
unen
ja valveilla koetun todellisuuden rajapinta,
autenttinen kipu
joka konkretisoituu tavalla tai toisella,
erottamaaan horros tietoisuudesta,
kuin irrotettavissa oleva sielu
jonka tarpeen tullen voi mykistää kivulta,
dissosiatiivisessa tilassa kuljemme,
aivomme vyötiäisen panssarilla kalvotetut,
jähmetetyt
 
en pidä sun rynnäköistä,
olen sen sanonutkin ääneen
paita ei tuoksu omalle, muttei pahallekkaan,
onko tämä sitä kipua
josta ei pääse yli ei ympäri,
pitää vain työstää lautaa vastakarvaan
kunnes se muuttuu myötäkarvaksi,
olla maan matonen aikansa,
nousta mullasta valoon
kun todellisuus on taas ystävä
 
männynoksa kurottaa tielle
kuin kodittoman koura
skid rowlla
 
äidinrakkaus kestää koko elämän,
ainoastaan siksi olen vielä elossa,
syvimmässä kurimuksessakin
tunnen lämmön
vaikken tajuakaan
miksi jatkan rämpimistä
aivoitta, sydämittä
kurottaen harhakuvitelmiin,
ikinä en voi kylliksi arvostaa
sitä lahjaa jonka olen saanut,
mikään ei tule pääsemään lähellekkään
äidin loputonta hellyyttä
tässä vakassa todellisuudessa,
juoksukilpailussa jossa unohdamme
ainoan tärkeän sivuseikan,
referenssi
jota vasten peilaamme
kaiken saamamme rakkauden