tuntuu pahalta palata historiaan
loputtomiin tuijotuksiin tyhjyyden akkunalla
sen haaleata vesivärjättyä pintaa
vääristyneissä kuvastimissa
laskuhumalaisessa epätodellisuudessa
yksin kerällä
kuin ketunpoikanen
 
tulevaisuuden kurottelu pelottaa
olisiko sekin vain samaa
ikuista kamppailua
sielun ja ruumiin voimista,
jotka eittämättä
katoavat syntymättömiin tähtiin
niihin puhtaisiin ja vielä pilaantumattomiin
haluihin ja pyrkimyksiin
lumivalkeisiin
nukkuvan kapaloisen uniin
repeytyvästä linnunradasta
 
lapsuuden kesiin jäi ikuinen kaipuu
pitkää sarkaa toivon tietä
hilpeä tiuku alinomaan
ohjasi aarrekartalla
 
kasvettuaan ohi utopian,
alkoivat petojen ikijuhlat
eikä minusta ollut niihin
ilman kypäriä ja haarniskaa,
vääränlaista kemiaa aivoissa
tappavan romanttista, epätodellista, unikuvaa
jossa ei suutaan jaksa avata, koska ei osaa puhua
kieltä eilisen,
kieltä jolla teet itsesi
kipusi ja surusi ja rakkautesi lyriikkaa
liian surullista oli olla
sankari joka ei saanut koskeakkaan todellisuutta,
vain mielikuvituksessa
hyve oli puhdas ja maailma kaaokseton
unessakaan et saanut rauhaa
kipu jatkoi liukenemistaan
aivosi soluihin
 
tyttöjen hymyt jäivät murheen alhon alle
herkkyyden kaikensyövän mutavyöryn jalkoihin,
enhän edes
kauniiden kasvojen ilmettä uskaltanut vilaista;
saati katsoa silmiin kosteisiin,
näkisinkö saman surun
jonka vain yhteys
ja eheytyminen rakkaudella
voisi koskaan parantaa
tai saada ehjemmäksi
jos ei kivusta säröttömäksi
kaiuttomaksi perikuvaksi
 
kompastuessaan tumman viittasi varjoihin
aina uudestaan,
olit toimintakyvytön
neurotyypillisessä seurassa,
mykkä kuin kivi
katsoit seiniä kuuta ja tähtiä
muttet ihmispetoa,
ihmistä
aikuista tai nuorta
olit kuin toiselta planeetalta,
tarpeinesi ja vaatimuksinesi
 
olin siis sankari,
olen siis sankari
kunhan saisin joskus ylpeyden alta
kammettua mahdottoman suurta kiveä
avattua sata surun salpaa
nähtyä hilpeyden emon
sudittua sen tukkaa
tuudittuttua
toivon kukkuraisiin verivirtoihin
rävähtänein silmin