SIELUJEN KAUNEUSKILPAILUT
 
sielujen kauneuskilpailut alkokoon
lausui hän
joka asiasta jotain väitti tietävänsä
oli siis formaatin keksinyt
tai tuonut sen
takaisin syvältä unohduksen opeista
sieltä minne
hyveet aina haudataan
viihteelliseen aikaan
huvituksiin barbaarisiin
oikeamielisyyden kustannuksella
sen partaa repien
 
kun ei haluta nähdä
liian raskasta,
alati kiristyvää silmukkaa
hengen lihassa
tavoissa hyvän elämän koostuvissa
kun on vain
status ja fasadi
kylmää tiskiallasmaista pintaa,
pelkkää naarmua oleva
todella kaiken kestävää
terästä ruostumatonta,
vaikka peruutuspeili
muuta väittäneekin
horisontissa mennyt
punatiilinen rakennus
jota iäti kaipaat,
sen ideaa,
et rakennusta
 
kuolemattomuus
tatuoituna ikirakennuksiin pilviä hipoviin,
suuruudenhulluihin loka arvoihin kaupallisiin
ihmisyyttä polkeviin
kuolevaisten aivot vallanneisiin ideoihin,
entä jos olisinkin
miljonääri edes päivän
en maailmanparantaja
kuin ehta miljardööri edes tunnin
siinä olisi jälkipolville kerrottavaa
kurottavaa, ihmiseläimille pienille
iltasatuja siitä kun kerran sai
koskettaa maailmankaikkeuden
tärkeintä keksintöä
kaikella mielikuvituksellaan
hipaista tähtitaivasta
inhimillisen kasvunsa
elohiiri ainoana vaivana
 
ollen syntynyt
onnellisten tähtien alla
puilla paljaillakin
ymmärtänen
 
keksittyään moraalittomampia
ja näin viihteellisempiä
muotoja unohtaa elämä vakavanpuoleinen
ihmiskunta sulki silmänsä ajatukselta,
jatkumolta
perässä tulevien
pienisormisten
nauttia samasta
mysteeristä muuttumattomasta
jos ei muuten niin silmänräpäyksen
0 vuotta (viiva) ala asteen eka
koska sitten alkaa voi juhlat petojen
alati verta kulmahampaillaan janoavien
ja pienisormisten tulee olla
jatkuvasti varuillaan
olla vaikka
näkymätön kuin silmätikku
 
itku kurkussa
luottaen vaihtelevasti ihmisyyteen,
ollen parrasvaloissakin
kun kissapedot estyneinä
muutoin takana esiripun
kotelossa kypsymässä
perhosen toukan tavoin
ennen metamorfoosia
siipien muovautumista
valmiiksi tälle seokselle
jota ilmaksi nimitämme
tai
kuin nuori viini
ennen sielun kypsymistä
ja pullosta ulospääsyä,
sekoittumista kieleen,
aivokuoren ohenemiseen
epäolennaisen karisemiseen
kuin tuhkan tumman ja hilseilevän
muuttuessa vaaleanharmaaksi ja kiinteäksi
tunteen vahvistumiseen sormenpäissä
siitä että seisomme
yhtenä miehenä
loppuun asti
pienten puolella
 
 
kerrostumia, pölyä, hometta
viisautta joka verhottu uurteisiin
kypsymässä sellaisiin mittoihin
kellarinsa hämärässä,
ettei niitä koskaan saavuta
pikamatkojen ekspertit
muovilla sydämensä
vuoranneet marttyyrit,
näköalattomat rantakivet
sinileväiset uljaat, siniveriset
näköaistia tahallaan
harhaan johdattaneet
väärintekijät horisontin 
 
maailmaa joka meni jo vauhdilla
nuorta ja karvasta päin
sen uhkarohkeaa sokkoutta
ja taistelemattoman
haarniskan osumattomuutta
sileää pintaa
illan valossa säihkyvää,
aamussa rujoa
kuin poisheitettyä
kuivunutta solukkoa
kevyiltä hartioilta
tähtimäisiltä
 
nuoruuden uhoa
nivellyksien jouhevuudesssa
auringonsäteiltä suojassa
hirsissä mielen värjäämissä
rikassa silmänlumeen
sillä hetkellä totena pitämän
pintapuolisuuden perspektiiviä
kuin vettä
jonka syvyyksiin ei näe
 
sielujen kauneuskilpailusta
ei oltu vielä kuultukaan
ei satua
rumasta ankanpoikasesta
tai ei sisäistetty raskasta,
odottavaa
ilosanomaa
kuin maallisen vaelluksen päättävää
paratiisia maailmanrauhan
 
sukupolviset traumat näkymättömät
herkästi tunnelman aistivat,
paineen rinnassa
sydänystävän löytämällä
hänen kanssaan
aika ajoin pilvikävelyllä
pölisemällä liuottaen,
seosta juomakelpoiseksi
taakan ilmaan
ei kenenkään elävän
pienille harteille
puhaltaen toivomuksen
että pedoillekin kasvaisi siivet rakkauden  
 
palavassa muovimeressä kellumme
emme oikein viihdy kunnes
saamme käsiimme uuden
muovit päällä olevan lupauksen
joka poistaa tyhjyyden hetkeksi
saa keskittymään aatoksen,
mitä kaikkea tämän avulla
voineekin saavuttaa,
miten paljon se
helpottaa olemassaolon taakkaa
ja miten se
suoraan sanottuna
saa meidät rakastamaan
elämää enemmän tai
edes elämään sen kautta
sielua samalla peilaten kuvastimessa
puntaroiden sen arvoa
onko se wörtti kantajalleen?
 
kapitalismilta säästynyttä idealismia
hippien mellastaessa ihmisyyden puolesta
kuin on ollut iät ja ajat
eristyksen ihanuutta
kotikutoisia lampunjalkoja
korsuissa joissa aika mataa
 
tajuten lopulta
sisällä asuvan kirkkauden
jokainen dynamo erilainen
niiden hehkuissa
loputtamasti sävyeroja hämäryydessä
vapisevassa rungossa hiekkatien nuolemassa
kuopissa, kivissä, juurisssa,
märässä nurmikossa
 
vimman nyanssit
kutsuvat yksinäiset kädet
pyöreää pöytälevyänsä vasten päällekkäin
toinen levyä vasten nihkeytyen,
paikkaansa vierastaen,
sen maaperää elotonta
toinen ihoa vasten käpertyen
läpi huokosista,
tuntien luuyhteyden voimakkaan
 
katsetta ihailevaa kaipaa
molemmat,
kantajat ja vastaajat otoksessamme
kuin tapaisi jonkun
joka ei ollutkaan tästä maailmasta,
kuullutkaan tästä tuhosta
ja sen enteistä median rakastamista
aina uudestaan tulevista
pikku maailmanlopuista
ettei missään nimessä tarvitsisi
puhua siitä
mikä olennaista
kauneuskilpailussa sielujen
 
mikä on sinun mittasi asteikolla
sielun kauneuden
ja miksi siitäkään kilpailemaan?