RADAN YLI (TYTÖNRANNE 2)
 
tytönranne kuvissa,
anatomia pitää virkeänä
täydellisesti kohoavassa
kulmassa kaikki
käsivarren taito ja voima,
kauneus  luonnollisesti,
saa aina näkemään symboliikan
ei pelkkää luujänne nippua
rannevaltimon sykettä
elämän tuoksun leyhähdyksessä
suurimman elimen
peittävää mestariteosta
 
radan yli lumihangessa
onneksi on bootsit
viheliäinen tuuli käy
läpi nahan ja nahan
 
kuuloelimet tarvitsisivat
kädet suojakseen pivoten
naurunalaiseksi joutuminen
toki estää sen
vaikkakin kuljemme kaksin vain
ainaiset kaupungit auton
ja niiden valtavat screenit
huolestuttavat
näyteikkunat jalankulkijoiden
meidän
joilla on aikaa
nyt
 
odotettavissa
kultuuria ripaus
kuulo, näkö, haju, tunto
suussa maku iäinen
vadelma Tripin, vadelman vivahteen unohtanut
lapsuuden villivadelmapensaisiin
mihin kajoamalla sai
kuulemma suolapanoksista
jos tapasi portinvartijan
jonka piha kasvoi ympäri ruohottuneita ja
katoista ja konepelleistä sammaloituneita
raatoja autojen,
lähes hylätyn talon eteinen
painettua sanaa lattiasta kattoon,
kaaosta nidettäin
 
pääsimme hengissä
yli kynnyksien ja portaiden
taittamatta niskojamme,
monien nousujen palo-ovien panssarilasisien
ja sepposen selälleen avautumis olettamuksien
vasen ja oikea tuli tutuksi sekä keskiyö
katse alaviisto kuin jeesuksella ristinpuussa,
suuressa armossa
juuri ennen hengen heittoa
huulet hapanviinissä,
etikassa
 
 
vaapuin tahdissa sävelten
joita ei voinut kirkkaiksi kutsua
ei tunnistettaviksi,
jokin meni auki aivostolla,
tuli kodinlämpöinen patakinnas ja sanoi:
nauti koko nuoren sielusi väärtisti
anna mennä ja unohda
häpeäsi hämärässä
koska jos ymmärtänetkin alkeita
ei se tee sinusta kuin yli-innokkaan
leijan kaltaisen, tuulen armoilla,
ohuen nyörin varassa poukkoilevan,
alati horisonttia
ja ulappaa kaipaavan hahmon,
kuin elämästä pakenevan
rikotun kiven,
jonka sisältä paljastuu
viivastot käyrämäiset
nousevat ja laskevat
kuin vuosirenkaat,
ympäri halaamattoman hongan
isän istuttaman
 
värit joita mieli alati yrittää porstata pois,
laiturin päässä,
laiturin harmaaksi
painekyllästämättömäksi tarttumapinnaksi,
johon eliöt iskostuvat
kuin tulikuumaan rautaan
jääkaappikylmä liha
 
haaveistaan luopuen,
antaen naulojensa nousta lihasta
sitä enää kiduttamasta,
kärsimyksen saavutettua inhimillisen
kuvitellun huippunsa,
kesyttömän luonnon jo antaessaan sipausta,
maistiaisia armonpaloistaan
niin elämän tuiskuun jäätyvälle kuin
tyrskyihin hukkuvallekin,
lopun tullessa luonnon armoilla
mielen valtaa euforia
 
elämän edellytyksien
vieden pois elämän pakotuksen
kerran niin nuorena ja kauniina
laulavan sekä tanssivan hahmon fysiikassa,
toisesta ihmisestä huumaantuneena,
lumoutuneena kaikin aisten,
täysin antautuneena
hekuman tanssiin
jossa kaksi muuttuu yhdeksi
hyväksyntä ja ihailu kosteissa silmissä
en muuta tule koskaan tarvitsemaankaan
vain tämän idyllin
 
jonka lopulta nuoruuspäissäsi
nokeat ja unohdat
heität hiilenmustan pannun tunkiolle
ruostumaan ja ahavoitumaan
luonnon armoille
linnun siipiänsä kokeilleen
rikkoutumisen kierteen kyynelverhoissa,
peilin edessä toviksi paatuneen,
jos joku toinen näkisikin sieluuni
ajatuksesta voimaantuneen
iäti nousevan hengen
tunteen levitoivan
maailman pikkuriikkiseksi tekevän
vain kahdet silmät,
kahdet silmäparit
kiikareissa
täydellisen läsnäolon
 
vanhuuspäissäsi
oman aikasi tai
oletetun onnesi kukkulan
kolistellessa viimeisillä raidepätkillään
kohti pääteasemaa,
teurastamon veren hajua
ratapölkyillä vaihtokunnossa olevilla
mietit tärinässä, epämukavassa tunnelmassa
valitsitko sittenkään oikein
loppumattomuudesta oikean tähden,
kuin ajateltuna
kaikki olisivat sopineet,
tähdeksi kiertotähdelle
jos olisivat olleet sinä
yhtä loistavan halukas
rakastamaan läpi haarniskan muhjotun
läpi kiven, vuosisatoja luonnonvoimien armoilla olleen
nähden lävitse kuin röntgenissä
olennaisen, syntymälahjasi tärkeimmän
 
piikikkäänä hetkenä jota ylenkatsoit
silkasta pelosta ja
pelon kääntämisestä ylimielisyydeksi
jottei tarvitsisi heittäytyä
silmät suljettuina selälleen,
suudelmien ja raateluhampaiden armoille,
syljen näykkiessä
värinänä huulistolla
katsoen avohyllyssä
kirjoja joita et vielä ollut unohtanut,
pölyistä nuoruutta
isojen ja pienten ikkunoiden takaa
kasvavaa painetta rinnassa,
tyttösi rannetta sekä korkeita poskipäitä,
armonlahjoja hekuman
heimojen kauan sitten eläneiden
 
lähdin kuin varas
silmiin katsomatta
ilman jäähyväisiä
jätin palavan sängyn palamaan,
palaamatta koskaan viereesi,
kiuruseni
juoksin jäätyneen veden päällä
karkuun
sisälläni liikahtanutta siirtolohkaretta
mannerjään
mielivaltaisessa maisemoinnissa
pakoon
sydänmaailmaa,
jotain mitä en
voinut käsittääkkään
hellyyttä unohtunutta
tai koskaan opittuakaan
tai juuri oppimaisillani olevaa
vierasta kieltä ihojen,
lähtökauhussa hipaisten
pihkaasi ohimennen

SIELUJEN KAUNEUSKILPAILUT
 
sielujen kauneuskilpailut alkokoon
lausui hän
joka asiasta jotain väitti tietävänsä
oli siis formaatin keksinyt
tai tuonut sen
takaisin syvältä unohduksen opeista
sieltä minne
hyveet aina haudataan
viihteelliseen aikaan
huvituksiin barbaarisiin
oikeamielisyyden kustannuksella
sen partaa repien
 
kun ei haluta nähdä
liian raskasta,
alati kiristyvää silmukkaa
hengen lihassa
tavoissa hyvän elämän koostuvissa
kun on vain
status ja fasadi
kylmää tiskiallasmaista pintaa,
pelkkää naarmua oleva
todella kaiken kestävää
terästä ruostumatonta,
vaikka peruutuspeili
muuta väittäneekin
horisontissa mennyt
punatiilinen rakennus
jota iäti kaipaat,
sen ideaa,
et rakennusta
 
kuolemattomuus
tatuoituna ikirakennuksiin pilviä hipoviin,
suuruudenhulluihin loka arvoihin kaupallisiin
ihmisyyttä polkeviin
kuolevaisten aivot vallanneisiin ideoihin,
entä jos olisinkin
miljonääri edes päivän
en maailmanparantaja
kuin ehta miljardööri edes tunnin
siinä olisi jälkipolville kerrottavaa
kurottavaa, ihmiseläimille pienille
iltasatuja siitä kun kerran sai
koskettaa maailmankaikkeuden
tärkeintä keksintöä
kaikella mielikuvituksellaan
hipaista tähtitaivasta
inhimillisen kasvunsa
elohiiri ainoana vaivana
 
ollen syntynyt
onnellisten tähtien alla
puilla paljaillakin
ymmärtänen
 
keksittyään moraalittomampia
ja näin viihteellisempiä
muotoja unohtaa elämä vakavanpuoleinen
ihmiskunta sulki silmänsä ajatukselta,
jatkumolta
perässä tulevien
pienisormisten
nauttia samasta
mysteeristä muuttumattomasta
jos ei muuten niin silmänräpäyksen
0 vuotta (viiva) ala asteen eka
koska sitten alkaa voi juhlat petojen
alati verta kulmahampaillaan janoavien
ja pienisormisten tulee olla
jatkuvasti varuillaan
olla vaikka
näkymätön kuin silmätikku
 
itku kurkussa
luottaen vaihtelevasti ihmisyyteen,
ollen parrasvaloissakin
kun kissapedot estyneinä
muutoin takana esiripun
kotelossa kypsymässä
perhosen toukan tavoin
ennen metamorfoosia
siipien muovautumista
valmiiksi tälle seokselle
jota ilmaksi nimitämme
tai
kuin nuori viini
ennen sielun kypsymistä
ja pullosta ulospääsyä,
sekoittumista kieleen,
aivokuoren ohenemiseen
epäolennaisen karisemiseen
kuin tuhkan tumman ja hilseilevän
muuttuessa vaaleanharmaaksi ja kiinteäksi
tunteen vahvistumiseen sormenpäissä
siitä että seisomme
yhtenä miehenä
loppuun asti
pienten puolella
 
 
kerrostumia, pölyä, hometta
viisautta joka verhottu uurteisiin
kypsymässä sellaisiin mittoihin
kellarinsa hämärässä,
ettei niitä koskaan saavuta
pikamatkojen ekspertit
muovilla sydämensä
vuoranneet marttyyrit,
näköalattomat rantakivet
sinileväiset uljaat, siniveriset
näköaistia tahallaan
harhaan johdattaneet
väärintekijät horisontin 
 
maailmaa joka meni jo vauhdilla
nuorta ja karvasta päin
sen uhkarohkeaa sokkoutta
ja taistelemattoman
haarniskan osumattomuutta
sileää pintaa
illan valossa säihkyvää,
aamussa rujoa
kuin poisheitettyä
kuivunutta solukkoa
kevyiltä hartioilta
tähtimäisiltä
 
nuoruuden uhoa
nivellyksien jouhevuudesssa
auringonsäteiltä suojassa
hirsissä mielen värjäämissä
rikassa silmänlumeen
sillä hetkellä totena pitämän
pintapuolisuuden perspektiiviä
kuin vettä
jonka syvyyksiin ei näe
 
sielujen kauneuskilpailusta
ei oltu vielä kuultukaan
ei satua
rumasta ankanpoikasesta
tai ei sisäistetty raskasta,
odottavaa
ilosanomaa
kuin maallisen vaelluksen päättävää
paratiisia maailmanrauhan
 
sukupolviset traumat näkymättömät
herkästi tunnelman aistivat,
paineen rinnassa
sydänystävän löytämällä
hänen kanssaan
aika ajoin pilvikävelyllä
pölisemällä liuottaen,
seosta juomakelpoiseksi
taakan ilmaan
ei kenenkään elävän
pienille harteille
puhaltaen toivomuksen
että pedoillekin kasvaisi siivet rakkauden  
 
palavassa muovimeressä kellumme
emme oikein viihdy kunnes
saamme käsiimme uuden
muovit päällä olevan lupauksen
joka poistaa tyhjyyden hetkeksi
saa keskittymään aatoksen,
mitä kaikkea tämän avulla
voineekin saavuttaa,
miten paljon se
helpottaa olemassaolon taakkaa
ja miten se
suoraan sanottuna
saa meidät rakastamaan
elämää enemmän tai
edes elämään sen kautta
sielua samalla peilaten kuvastimessa
puntaroiden sen arvoa
onko se wörtti kantajalleen?
 
kapitalismilta säästynyttä idealismia
hippien mellastaessa ihmisyyden puolesta
kuin on ollut iät ja ajat
eristyksen ihanuutta
kotikutoisia lampunjalkoja
korsuissa joissa aika mataa
 
tajuten lopulta
sisällä asuvan kirkkauden
jokainen dynamo erilainen
niiden hehkuissa
loputtamasti sävyeroja hämäryydessä
vapisevassa rungossa hiekkatien nuolemassa
kuopissa, kivissä, juurisssa,
märässä nurmikossa
 
vimman nyanssit
kutsuvat yksinäiset kädet
pyöreää pöytälevyänsä vasten päällekkäin
toinen levyä vasten nihkeytyen,
paikkaansa vierastaen,
sen maaperää elotonta
toinen ihoa vasten käpertyen
läpi huokosista,
tuntien luuyhteyden voimakkaan
 
katsetta ihailevaa kaipaa
molemmat,
kantajat ja vastaajat otoksessamme
kuin tapaisi jonkun
joka ei ollutkaan tästä maailmasta,
kuullutkaan tästä tuhosta
ja sen enteistä median rakastamista
aina uudestaan tulevista
pikku maailmanlopuista
ettei missään nimessä tarvitsisi
puhua siitä
mikä olennaista
kauneuskilpailussa sielujen
 
mikä on sinun mittasi asteikolla
sielun kauneuden
ja miksi siitäkään kilpailemaan?
 
 

VALKOINEN

avasin valkoisen,
se oli kenties
toivon uksi,
kynnysmatto vieras,
sisään outouteen kutsuva,  
kamelinkarvainen
 
oven painike
muistutti etäisesti
lapsuuden kirkkolaulun sävellajeja,
yhteyttä jonka
aina koit sulassa sovussa,
harmoniassa luojaan
 
untuvaista, karkeaa, jäykkää
tunnen läpi
rasvapatjojeni
lähes miellyttävän
pisteliäisyyden,
rakentavan silmäilyn
periaatteellisen onnen
haarniskan luodinreikien läpi
loimuavan kirkkauden
unimaisen harsoisuuden
muutaman vuoden puhuneen
lapsen näkemyksen elämästä,
oikeasta ja väärästä
siitä
miksei kaikki voi olla kilttejä?
 
suljin valkoisen,
menin peremmälle kadotettuun
tunteeseen ja muistoon,
muistioon mustan mullan
elinvoimaiseen mielen mittailuun
puheen ja tunteen helppouteen
suljettujen silmien aistikokemukseen
väreilevien untuvakarvojen
mittaamattomaan söpöyteen
kuin toivottaen kulkuria kotiinsa
herkän suudelman
palatsiin konkretiassa
 
teoriassa sivuteitä kaaokseen loputtomasti
nähdyssä ja koetussa väärintekoa,
uhmassa ja nöyryydessä,
nousussa ja laskussa
tunteessa totuus
pelonsyönnissä rakkaudella
tarkoitus elämän

ei suurta, mutta itselle suurta
kalenterissa tyhjää,
kuin aina ajatellessa umpimielisillä aivoilla
kalman sormenpäitä,
isoja ja rohtuneita kuin isällä
sekä hyvin noella pigmentoituja
asennnossa jossa
peukalo kääntynyt
hiukan ensimmäisestä ja toisesta nivelestä kämmenen alle
ja muut sormioletetut
saranoituina luupuikkona,
sen päälle samalla lailla taittuneina
odottaen ja osoittaen tuomiota
lyriikkaa vapaamuotoista,
koska miten ikinä saisikaan
tämän tunteen ylös kuin päiväkirjamaisesti kertoen
suppeaa sanavarastoa käyttäen,
pinnistäen kuin urheillessa
hengen ja ruumiin
syvimpiä sopukoita kepillä härnäten
 
ylärintaa puristaa
kurkussa pala,
värinässä ja hiessä
umpisolmuisten aivojen alta
suoraan sanottuna ja kerrottuna
mieli, sana,keho
ja ympäröivä maailma sanoo kiitos ja hei
sinut ja minut minä unohdan,
sait kyllä vuorosi estradilla
uhkarohkeassa nuoruudessa
pelotit potentiaaliset valkokyyhkyt
ja tropiikin linnut pois,
säikytit ne tiehensä,
vaikka totuus oli juurikin päivänvastainen
kuva jonka annoit oli silmänlumetta
päivänkirkkaudessa,
totuudessa olit herkkä poika,
rakkauden luodin kestävällä panssarilla,
kuvitellen silloin ja vieläkin ajoittain
herkkyyden olevan heikkoutta,
käsittäen kuitenkin että omalla kohdallasi on se
ainut palavan halun asia elämässäsi,
saada ylös nämä vuoria siirtävät tunteet
kunhan vain jaksaisi aina uudestaan herkistyä ja oivaltaa
maailmassa olevan minä ja muut
koska jos toinen lakkaa olemasta
lakastuu toinenkin
kuin sadevesi
kyyneltä näytellen poskiltasi
 
et halunnut kuin olla selälläsi,
paineen tunteen yläselässäsi
pääsi oikessa kulmassa
kattoon nähden ja uikuttaen
unelmoiden hämärästä
missä puhutaan kuiskaamalla ja suudellaan
vuotamatonta nenää ja rasvatonta otsaa
maaten yhdessä,
maailman unohtaen,
puolikapella pieluksella
teeveestä tullen aivan sama mitä
silmäni nauliintuneet ulkoiseen kauneuteen
joka maailmankatsomuksessani ei välttämättä
kulje samaa polkua sisäisen siskonsa kanssa,
kenties ovat riidoissa taasen,
kenties heidän ei ole tarvinnut
oppia toistensa taitoja,
koska ovat omilla erityiosaamisen alueilla päässeet pitkälle,
eivätkä jaksa nähdä vaivaa
tai puuttuvan sisäisen kiinnostuksen alijäämässä,
ajatelleet niukkuuden olevan luonnonlakia
ja näin hyväksyen vallitsevat olot,
toki alinomaan
ollen kateellisia toinen toisillensa
sisäiselle esteettisyydelle
kuin ulkoiselle tenholle
 
oman pääsi
ja häpeäsi
ja mutismisi
ja hävityn kilpailusi
joka oletetusti,
suuntavittaa lopun elämäsi koitoksia ristiaallokossa,
mielellä ei ollut hyvä
ei kevyt,
ei uneksiva,
ei flirttaileva olo
kun minut syystä potkittiin pihalle
loukkaannuin verisesti,
nuoruuden sameissa vesissä
 
likaisissa ja myrkyllisissä
keväisissä rantatörmissä
jotain todella ahdistavaa ja nostalgista
epätasaisuudessa,
kaislikossa,
koloissa maan uumeniiin
 
en antanut,
antautunut antamaan anteeksi syntymälle,
tälle hahmolle suruviitassaan
kanssaihmisille ja tipuille jotka
rohkenivat lähestyä
tekokukkoa
 
vain kainon hienotunteisesti
annoin asioiden olla
vaikka tiesinkin tekeväni suurta virhettä
jäin siis unohduksen ulapalle yksin
odottaen huuhtoutumista
romantiikan rannikolle
tietenkin pelkkään ihmeeseen uskoen,
koska muuhan olisi laskelmoivaa
joka ei kuulunut suunnitelmaan herkästä runopojasta
 
luottamuksen rapistuessa olen vieläkin
veden varassa,
kun en vain usko todella ihmepelastumiseen
ja näin ollen hillun puolikuolleena
haalistuneen lohikäärmeen punaisen pelastusrenkaani;
kirjoittamisen
pitäen pääni juuri ja juuri hörppäämästä järvivettä
enhän ole merelle uskaltanut
koettanut jaloin räpiköidä suuntaa joelle ja siitä merelle
asennossa jossa voinen hengittää
kädet koholla,
iho rikki keskikohdan repivästä muottijäljestä
pitäen kiinni hyveestä
kuin hukkuva oljenkorrestaan
 
sorrun kerta toisensa jälkeen mustavalkoajatteluun
ja nyt näiden lähes promillettomien vuosien jälkeen
näen selvästi varpumaisen herkkyyteni,
varsinkin koska olen miesoletettu humanisti,
joka on töissä peltihallissa, peltifirmassa
sanalla sanoen olen väärällä alalla
ja kutsumus on taide,
jossa järki ei päätä mitään
tai ei ainakaan vie minulta
hetkessä elämisen riemua ja surua
kaikenlaisten mittarien varjostaessa ja painaessa
eteenpäin kuin olisin joku kone
 
ei olen kuin joku abstakti,
tai absraktio mitä se tarkoittaneekaan virallisesti
tarkoitan olevani jotain muuta kuin statukseni antaa ilmi
haluan olla palavasti ajattelija
enkä vastakohta
väsyttää itseni näihin mietteisiin
hitailla tai ylinopeilla yhteyksillä
kuitenkin suurimman osan datasta hetkessä unohtaen
koska se ei kihelmöi aivopoimuja
 
saatan olla kroonisesti masentunut
ja synnynnäisesti toivoton,
melankolian kavaljeeri, romantikko
jolle nykyaika on kenties liikaa,
mutta jonka täytyy etsiä
tämä elämä ääntä
erikoista, vanhan aikaistakin, hyveellistä
nykyajan saasta arvot viemäriin valuttavaa
kaupallisuuden, bisneksen tuhoavaa
sointua harmonian
joka kutsuu luokseen keskustelemaan
ja kurkottamaan yli kivun
 
humanismi on minulle "misantroopille"
tai jotenkin rikki olevalle
ennenkaikkea elämänkivun
ja kaikenlaisen kulttuurin ymmärrystä
tai halua ymmärtää,
ja oman "runouteni"/pahan olon ylöskirjaamista sielusta  
ja kaipaukseni
aina syvemmälle
kohti kipuni suonta pulppuavaa
alkulähdettä,
luustoa väreilyttävää
 
eihän siltä voisi vaatia ymmärrystä
maailmalta
sellaiselle surulle mistä ei ole tietä ulos,
synnynnäisellä melankolian vaipalla
silmien ja sielun edessä,
koska naurussa pilee perkele
ja nöyryydessä maanpäällinen jumaluus
ja sitäpaitsi ei naurata kuin harvoin ja silloinkin
jotkut aivat pimeät meilleyhtymät
kalman punomat juonet
vahingoniloiset
 
ylenkatson kuin piru orrella tätä rämpimistä
en rakasta itseä en muita
odotan kuolonkankeutta innolla
poispääsyä tästä tyhjyydestä, tyhjyyteen
toisaalta taasen, uudella näkökulmalla
uudella muusalla ja inspiraatiolla
kenties haluankin autistisesti
kuvailla tätä vyyhtiä
jota elämäksi kutsutkaan
kultaisten vuosien ajaksi
kun ymmärrys nostaa päätään
eikä vanhuus ole vienyt intihimoa ja kipua minnekkään,
kipu on kiihkeää
kaikensyövää fyysistä ja psyykkistä
maan kuorta repivää,
taivaankantta alati toivosta vilkuilevaa
tietoa siitä että pitäisi ottaa rauhallisesti
muttei pysty kuin juoksemaan ikuisesti pakoon
 
rakkautta ja kauneutta
ja yrittää kirjata näitä tunteita ylös
leikkimieliseen ikuisuuteen
jotakin niistä ymmärtäen
jalostuen sisältä ja ulkoa kauniiksi kalmoksi
ja perintöni olisi kun edes joku ihmisoletettu
siirtäisi sydämensä kammiota
piirun verran kohti hyvettä
sen neutraaleja ja tuomitsemattomia silmiä
josta vaikea löytää pilkkaa
 
palatsisi harmaassa loppuelämä tolkulla
tarjolla mitä oikeastaan
pyörähdyksesi salin lattialla
silmät suljettuina,
avattuaan ne säpsähtäen
olevansa vieläkin täällä loassa
myrkytyksen oireissa
kunpa osaisinkaan tanssia kuin hän
tai olla hänen kavaljeerinaan,
olisin vietävänä kuin karja kesälaitumille
ammuisin onnesta,
pelosta ja uskaltamisen juhlasta,
elämän juhlassa,
sen lattioita riipivässä tunnelmassa
todella vaikea pitää kukkaa kämmenellä
tappamatta sitä,
kuihduttaen janoon
tai valtameren aaltoihin
maan kokkareiseen mustaan multaan
elämän symboliin
kuin sydän tunteiden
 
tasapaino sanalla sanoen on illuusio kohdallasi,
sielusi vaatii suuria tunteita
arjen dramatiikkaa,
tragiikkaa,
romantiikkaa
kuin pelkkä kuiskauksesi on taidetta
ja valtasi
kaiken yli vedetty kuori norsunluinen
avoinaisen suusi mykkä huuto
silmiesi mielialanvaihtelut
kun en saa niistä kuvastimista kiinni
en tahdo ymmärtää
kuin luomivärisi oranssin vivahteen
oletetun tuoksun ja silmänpaineen
mutta voisin toki ajan kanssa
oppia niistä salaisuuksia
 
toki paljon mysteeriä jäänee
nyanssiallokkoon
ja hyvä niin,
koska mysteeri on elämän pohjakerros
 
anna minun kuiskaukselleni, vastakuiskaus
kuiskaa mysteeri aina uudestaan kuuloelimelleni
koska ilman sitä lakastumme alkutalveen
lehtipuiden lailla,
tempaamme toistemme turkkimme
palellaksemme vain lisää
jäämme kuivuneiksi koivunlehdiksi terassien ja mökkien alle
koloihin ja onkaloihin tuulen viskaamiksi
betonin ja seisovan maan tuoksuun
potetiaalisesti unohtaen  vihreyden ja verisuonet
kuin kultaisen ajan kun olimme osa suurempaa
emoa ja emon loputtomia käsivarsia
kaulojemme ympärillä halaten aina
kuin sotaan lähtevää nuorukaista
 
lehtiruoti käppyrälle kuivunut
kuin mielen selkäranka uupunut
uupunut yrittämään ymmärtää ja olla
pieni mitätön ihminen
jonka tunteet ovat vuoristomaisia
yhtä jylhiä ja korkeita
huippuja ja rotkoja,
tavallisuudesta poikkeavia sivuteitä
kohti elämän lumipesua
joka aina jaksaa piristää
ja nostaa punan ja veren
spontaanin ohimenevän jäisen piikin
 
kuin haaveilisi ihmisen käden
josta et päästäisi irti
kuin et äitisi kädestäkään
lapsuuden tuhkayössä
varjokuvissa
komeron takaa ilmestyvä
suurten ääriviivojen,
jotka silloin jättiläistä muistuttivat,
oliko tulossa jo muinoin minua hakemaan;
kalma
suurilla alaspainetuilla harteilla
kuin jättimäisen emännäkyhmyn omaavilla
laahustaen viittansa liepeitä lankkulattialla
kuin mörkö muumilaakson tarinoista
 
suljin siis silmäni keskellä ihmisiä
joiden syyksi laittaa olemassaoloni
suljin käteni äitini käteen,
hänellä oli aina niin lämpöiset kädet,
kun itselläni silloin kylmästä hiestä nihkeät
vaipuen ennenpitkää mustiin uniin
 
käsi kun tulisi vastaan kylätiellä
tai maailman melskeessä
sormien lomasta sanoisi
ota kiinni kosketus
ja sulje silmäsi ja unohda muu
olisin kai onnellinen

SURUN VUOSIKYMMEN

sanoita se suru
mielesi ohjakset syövä syöpä
ja kipu kivikkoinen,
maan sisällä sulaa ainetta valtoimenaan
jotta näkisit sen
jotta näyttäisit sen
ja saisit mielipahaa aikaan,
koska kivustakin voi olla kateellinen
tai tulla surulliseksi koska et auttaa voi
tai muotoilusta, muototajusta
en jaksa elämän juhlaa
jossa en uskalla viihtyä,
sen runoudessa ainoa suojapaikka
kun mielen aavikko
vain jatkaa ja jatkaa pölyämistään
ja pölyn keskeltä
nouseen epäselviä varjoja
en taaskaan osannut
kuvittaa tai sanoittaa
hahmoja preerialla
 
jos sitten yrittäisi uudestaan
joskus vielä nukkuisi
pois tämän karvauden  
maun ilon unohtaneen
 
lapsuus loppui betoniseinään
enää ei saanut olla
ujo pikkupoika
jonka puhumattomuutta
ei pidetty outuna ja ylimielisenä,
ei saanut olla orientoitumatta
tähän näennäisen todellisen
tylsyyteen,
sanoihin jotka
eivät lähelläkään totuutta
keksimällä uusia
omia ja somia
muotoja vain itsesi hyväksymiä
 
alkoi nuoruuden iltakoulu,
olin innokas oppija,
mutta kuitenkin aina jokin
sisälläni harasi vastaan,
kuiskasi teet kenties virhettä
tässä ilakoinnissa
iässä jossa kuulunee tehdä virheitä
pelkästään elää niistä,
tajuten toki nyt
oliko se muilla
kuin heittäytyvillä aidosti
hullua varttumista, vuoristoratamaista
tanssia ehjällä mielellä,
rikkoen kaikki lasiesineet,
hilpeänä rinta pystyssä
 
korkekoulu loppui enkä vieläkään ollut
päässyt ujoudesta, ollut sen herra
sama itkua tihrustava pikkupoika sisälläni
vaikken enää itkenytkään,
olin vain sillain viileänä
ihmisten seurassa,
kuollakseni pelkäsin kosketusta
ja siitä seurannutta,
risteävää polkua ytimien
 
nyt pimeää työelämää on takana vuosikymmen
olen yksin tämän törmän valtiaana
kai saatanan ylpeänä ja ylimielisenä
toisaalta taas
voimakkaasti masentuneena ja luovuttaneena
vaikka kaikki voisi muuttua
jos hivenen saisit iloa kaivettua sisältäsi
ja nöyrryttyä kuolevaisuuteen
pyydettyä apua ja armoa
ja rakkautta vastarantain
 
on niin mahdotonta enää
esittää iloista
mielialavaihtelut ovat arkipäivää
fyysiset nousut mahdollisia
mutta lyhyitä
illalla kuitenkin kaikkeni taas annettua
ovat mieleni yhteydet pelkkää kaaosta
menen aina vain aiemmin sänkyyni
ja herään aamyöstä apena valvomaan
näitä ikuisuuksia,
pikkulusikkamaisia haaveita ihmisestä
joka jakaisi kanssani tämän elon
 
tiedän sen olevan astumista
taivaaseen
ja silti mieli sanoo ei
tämä on rangaistus
siitä kun haaveilit lapsuuden
ja olit hiljainen
ja katsoit kaukaisuuteen hymyssä suin
olit ehyt kuin vain olla voi
mitä tapahtui oi rakkaani,
kerro mikä sinut rikkoi
kenties olivat pedot liikaa,
muttei kai heitä enää ole olemassa
yrittänet jaksaa nämä tunteet
ja lupaan sinulle
vielä tulee sinunkin aamusi loiston
ja huomannet tämän kauhean kipumatkan olleen
tuikitärkeä ja välttämätön kasvullesi
takaisin yhteyteen ja rakkauteen
 
eristin ja kovetin sydämeni
lähes koko elämä ilman rakasta
mitä nyt pieniä poikkeuksia
vahvistamassa sääntöä,
karkotan kaiken elävän ympäriltäni
lopulta on minä
ja kyllä se rittää hetkittäin hyvänä päivänä,
mutta ei näitä potentiaalisia
surun vuosikymmeniä
jos ajattelee tämän matkan olevan vasta
puolivälissä jos sitäkään
 
loppukaneetti
 
syvä huokaus elämällä
miten siihen mahtuukaan
kaikki tunteet
sanana helpot
koettuna
mahdottomat sanoittaa
aina kannattanee yrittää
kivun muurinkin läpi
rynnätä syli täynnä toivoa
vaikka aina kompastuisikin
nousisi ja keräisi luunsa
silmät vedessä tulta päin

isä vittuilee pojalleen
keikkuvassa veneessä
verkkoja laskiessaan
tuulessa jämptissä,
rustiikkisilla airoilla
poika yrittää pitää paattia linjassa
isä poika suhteen,
silti runkkarin ryhdin näkee jo rannalta saakka
ja sen kuinka nuoruus on pinteistä, jänteistä, taimikkoa
ja vanhuus viisaita sanoja, kipeitä seutuja, kelojakin
kanervikolle käppyröitymistä
luiseksi tuonen instrumentiksi
kumeaksi
 
maailma ei muka pyöri ympärilläni,
vaikka oikeastihan se pyöriikin,
sehän on selvä
olenhan koppava kaunokainen,
uniikki lumihiutale näillä lakeuksilla
vedet silmissä, värisen vuoreni huipulla
joudanko ennen kuolemaa selälle,
unohtamaan tuokioksi
tämän kruununi
järkälemäisen suunnannäyttäjän
 
kimalainen on paras pörriäinen,
pallomainen, inhimillinen
kaljaa kuin mettä imevä
viisikymmenvuotias duunari,
pölyttäjien kuningas
kaikkitietävä käytännöstä
kuuli kerran runon lennostaan
kyynelen hieraisi jalkapöytäänsä;
kukat kuin työmaat
uusiutuvat,
puhkevat pinnanmuotoihin
uljaat,
poljettavatkin,
maisemaa muuttavat
paasit kuin hortensiatkin
 
heinäkuun heijastuksia märässä asfaltissa
onhan se surullista, että maailma menettää
näin kauniin sielun jälkipolven geenit
ja ne vaipuvat unholaan
kesäsateiden lailla
tulevan syksyn läpitunkeva
kaikkivoipa kosteus, syö ne elävältä
kondensoidun paperille
muuhuun en taida haluta pystyä
kuin olemaan olennolleni uskollinen
 
pölyinen lapsuus täydessä terässä
auringon heittäessä tikareitaan,
putkitelevisiossa soturiprinsessa Xena
kuvittelin pitäväni aina makeasta
olevani aina temperamentiltani rauhallinen
hyvä tyyppi hiljainen,
ujo kuin katumus
 
saat tahtosi läpi,
muttet sentään enempää
alkoholisti päihdehoitajana,
kynnys liian korkea,
siihen ei edes kykene kompastumaan,
kehoni enää harvoin kihelmöi
värisee, taistelee tai pakenee,
sydämeni löisi voimiensa takaa muuten kuin
juostessa rinnettä, kuten unohtunutta
nuoruuden läikkyvyyttä
iltamiensa pikareiden
tyttöjen rusoposkisten saartamina
kuin saaliina tasangolla
raukeana sängyllä,
haaveillen kuin kuninkaan on tapana,
sama keisari sisälläni, ei nöyrry koskaan,
vaikka haaremi haavetta ja vuodet syksyn kastelemaa
vesivärjättyä paperia sameaa,
kuin valuvat kyyneleet naamiosi sottaavat,
tummanpuhuvan turpeisen
 
on siis kevät vaikken koe hekumaa kahden,
on siis nihkeistä nihkein yö
jossa humaltuneet huulet huutavat ilosta ja
hetken päästä surun sumeasta sametista,
maassa männyn  ja kuusen käpyjä,
havunneulasia, kruunukorkkeja, tupakantumppeja
ja alavaa poljettua tannerta,
sen taipunutta vaivaista
nurmea muhkella turvepedillä,
lavitsana tuulen kaadon terve honka ranka,
leväten ladottujen kivien päällä,
tässä on hyvä olla metsän poika,
kuin aleksis kivi
 
viiltohaava herättää kysymyksiä
 
hurme pisaroituu hitaasti ellipsiksi
ennen dramaattista putoamista kamaralle,
tunnen syvältä pulppuavan kivun,
kuin joku olisi
rikkonut haarniskani virheettömän,
altistanut sen tuntemaan tämän maailman lait
 
unen
ja valveilla koetun todellisuuden rajapinta,
autenttinen kipu
joka konkretisoituu tavalla tai toisella,
erottamaaan horros tietoisuudesta,
kuin irrotettavissa oleva sielu
jonka tarpeen tullen voi mykistää kivulta,
dissosiatiivisessa tilassa kuljemme,
aivomme vyötiäisen panssarilla kalvotetut,
jähmetetyt
 
en pidä sun rynnäköistä,
olen sen sanonutkin ääneen
paita ei tuoksu omalle, muttei pahallekkaan,
onko tämä sitä kipua
josta ei pääse yli ei ympäri,
pitää vain työstää lautaa vastakarvaan
kunnes se muuttuu myötäkarvaksi,
olla maan matonen aikansa,
nousta mullasta valoon
kun todellisuus on taas ystävä
 
männynoksa kurottaa tielle
kuin kodittoman koura
skid rowlla
 
äidinrakkaus kestää koko elämän,
ainoastaan siksi olen vielä elossa,
syvimmässä kurimuksessakin
tunnen lämmön
vaikken tajuakaan
miksi jatkan rämpimistä
aivoitta, sydämittä
kurottaen harhakuvitelmiin,
ikinä en voi kylliksi arvostaa
sitä lahjaa jonka olen saanut,
mikään ei tule pääsemään lähellekkään
äidin loputonta hellyyttä
tässä vakassa todellisuudessa,
juoksukilpailussa jossa unohdamme
ainoan tärkeän sivuseikan,
referenssi
jota vasten peilaamme
kaiken saamamme rakkauden

kipu hei vaan taas,
mitä yrität minulle kertoa
senkö etten ole minkään arvoinen,
miksi sitä tuputat,
tiedänhän sen jo,
tiedän olevani
yksinäinen varjo syysyössä,
kivun ja epätoivon vankilassa
istumassa elinkautista,
olen tehnyt ensimmäisen
hakemukseni ehdonalaiseen,
saa nähdä näenkö sen päivän
kun nousen kivun muurien yli
kevyenä
vapaudesta huumattuna
sellaisena
uuden mahdollisuuden saavana ihmisenä
jopa sen ansainneena
 
kun helpointa
ehkä olisi
katkaista käärmeen kaula
sitten olisi vapaa
muttei kai koskaan kiinni saisi
unien puuroa,
mysteeriä kivuttomuudesta
tajunnasta ja oivalluksesta
siitä mikä on määreeni
ja määritelmäni:
onko mahdollista
imeä myrkky sydämestä
ja kokea uusi syntymä?

 

silmät harmajat, taas saapui syys
kuin sotajoukot rajan tuntumaan,
kumua odottamaan, rynnäkköä
ja ylpeyden vyörytystä
rajojen murtumista
ylitsepääsemätöntä ylikävelyä
yksinäisyys, samat kuvat,
sadeveden haalistamat
onko niissä enää voimaa
onko mahtia taas uudelleen maalata sielu eläväksi,
näiden kuolevien kuukausien pantiksi
alkutalven toivottomutta
kuin tuulimyllyjä tai viinileilejä
vastaan taistelevaksi
Don Quijoteksi
suuruudenhulluksi ritariksi
jolla on mielikuvitus
muttei todellisuutta
narrin realismi
vailla mielen tähtipölyä
 
samanlaisia päiviä torakkamaisia,
liikoja vaateita suljetulle mielelle,
vaatehuoneensa pahviovea
hengenruoka kipolla kolistavalle
joka aina haluaisi jotain suurta ja eeppistä
suussasulavaa oivalluksen jälkiruokaa
kuin hieltä maistuvaa pääruokaakin
makua joka pitkään kummitelee kielen ja mielen
sopukoissa ja poimuissa
anten voimansa luikerrella
syvälle sielun perukoille
 
etsimme aina kuin tutkinnan alla
jotakin vavahduttavaa kokemusta
jota harvoin kuolevaiselle tarjolla,
olla tunteiden aallon harjalla
ja kun emme sitä kaivamatta saa
käsiemme seulontakoneistoon
surffaamme helpotuksen ulapalle
unohtamaan raskaan etsinnän
huonovalotehoisella
taskumatti taskulampulla
jonka ulkokuorta ja paristoa
on ruoste rakastellut
kostella henkäyksellään
 
taivas kuin
raskas odottava kotelo pääsi päällä,
millon loppuu esityksesi läpinäkyvä
tanssisi jonka askeleita
on mahdoton kuvailla
kuin sanoen
 
korvia piinaavasta äänettömyydestä
tuhannen epävireisen viulun konserttoon
kun ei jaksaisi edes kirjoittaa ylös
aamusi uskon menetystä
kun kaikki näyttäytyy taas
turhana venkoiluna
hedelmättömänä kilpailuna
ja ainaisena eskapismina
mitä muuta tahansa kuin tätä hetkeä
sen kuouhua kuollutta
sänkeä, epätasaista taimikkoa, aukkoista
kun haluaisit kaiken pyörivän radoillaan
ilman asteroideja, komeettoja
ja ainetta jonka surutta nimeät
jätteeksi
 
miksi kuljemme täällä kuin päämäärää vailla
tai jos sellainen on,
onko se kaiken vaivan arvoinen,
armon kyyneleet jos kihoaisivat
ja kertoisivat totuuden
valhematka vai todellinen seikkailu?
onko kipu todellista
onko rakkaus jotakin
mihin kaiken energiani käyttäsin ja säästäisin,
sen hipaisuun
jos osaisin vain olla
ja katsoa syvälle
mättääseen
 
kevyet viitat
vaihdettu raskaisiin varustuksiin
nähty kuinka luonto vain
kastuu ja kastuu ja kukoistaa
vuosi toisensa perään,
hoitamatta, hoidettunakin
vastakohtana ihminen joka on vailla yhteyttä
muihin puihin synkkiin ja somiin
mihin voisi tuntea yhteenkuuluvuutta
 
umpimieliseen katajaan
jääräpäiseen kuuseen
piikikkääseen mäntyyn
uhmakkaseen koivuun
 
että vaikka henki menisi
periksi ei anneta
vaikka latva katkeaisi,
mieli blokkaisi onnellisuuden
juuret jäisivät
jäisi toivo
ilman näkyvää syytä,
jatkumo
 
kaikuni kuuluu jo syvältä tiheiköstä
ota minut jo pois, ota ota
miksi piinaat, aina vain ja ikuisesti
pitäisi esittää ja tyytyä osaansa
olla onnellinen,
joka on aivan vieras tunne
mieleni vieraslaji,
jokin jota ei ansaita kuin ylimielisyydellä
 
lukemattomia vuosia "eletty"
pilkeettömillä silmillä
hymyttömällä suulla
koskemattomalla iholla
hautautuen syvällä maan uumeniin
graniitin viileyteen
ottamaan sähköiskuja vain itseltään vastaan
olemaan niiin erilainen varpu kuin kaikki muut
niin uniikki,
että elinkamppailu voi olla kuolemaksi
valottomaksi tyyssijaksi
kohtaloksi suuren kuusen varjossa
ponnistaen,
häveten ja samalla
ylenkatsoen valonsyöjiä
pieniä ja erikoisia hotkivia
tasapäistäviä metsureita
 
taistelun pitkittyessä
mies antaa aina uudelleen periksi
luomilleen valtakunnille,
mitättömille murheilleen
jo valmiiksi odottaen
suurta ja veret seisauttavaa
sellaista josta ei itkemättä huutaen
nouse koskaan valoon
laiturin päätä josta ponnistaa,
eikä koskaan tulla takaisin
kuulemaan jotain mitä en voi käsittää
mistä en ole kiinnostunut tuon taivaallista
mikä ei ole sellaista mitä kuvittelin sen olevan
vaan mitä vain, kaaosta
loputonta sopetumista
pakkasposkien yhteen liittämistä
avunhuutoa äänettömyydelle
 
koska jos tämä sekunti onkin siedettävä
aina tulee uusi, kunnes ei enää
siihen asti
epävarmuus nostaa päätään
ja on pahoillaan kun elämää
ei voikaan ennakkoon elää
jos voisi, kun olisi valmis
ottaisi parhaimman tyynynsä
ja kävisi ikiuneen
sanoisi kiitosta vaan muttei kiitos
en minä osannutkaan vaikka kuinka yritin
ja en yrittänytkään
en vain jaksanut enkä halunnut
nähdä enempää tätä ihmisyyden soidinmenoa
loputonta ihmettä
liiallisuuksineen ja latteuksineen
olin kai lopen uupunut
mieleen
tunteisiin
autiosaareen
kilpailuun, jonka säännöstöä en ymmärrä
                             sen käyttäytymismalleja
                                                          taikapölyn loppumiseen taskun poimuista
 

maatiaiskylän valtiatar,
miksi vielä täällä
kuiskeissa närkästyksen
miksi tässä viileässä
pohjantuulessa loivassa
viileänä viivasuuna,
ylhäisenä kuningattarena
palavin silmin
polttavan auringon alla kenties
juurensa kadottaen,
tempautuen maailmaan humuun
tahi pilvenpiirtäjässä,
peilitalossa ikinaurussa
muurahaiset juhlimassa viekkauttaan
parempia vointejaan laskelmoiden
paksussa lasissa heijastuksesi
kurotuksesi kauas näistä maalaisista
sivistymättömistä
eläimellisistä
antipatiaa aiheuttavista
hienotunteisuuden silppurin
läpikäyneistä
 
mittansa mukaan jokainen elävä
ja kuollut ilmiselvästikin
vakkansa alla kukaties paljonkin
kirkkautta maailmalle jaettavaa
otsassa kipunoivat kekäleet
maailman riiteisiä orpolapsia vailla
ilman tasapainoa hyvinvoinnissa
kuin tasapainossa kädestä suussakin
pieniä unitimantteja silmissäsi
väreileviä kuin aistisi ylivirkeät
kellot soivat sielussasi vailla kumua,
päättä päätettiin taas raukeus
sinä siellä ja minä täällä
ikuisuuskysymys yhteydestä
terälehtien tuntosarviin
norsunluisilla poskillasi hilettä
ja kivun harsoa, aaltoilevaa pidättyvyyttä
pakahtavuuden hedelmättömästi peittävää
 
ponnistaisipa joskus yli rajan
uuteen muovit päällä olevaan
rasiaan rasiassa
luomet suljettuina maireasti
ja otsassa tuli kaikkivoipa
 
lensinkö sittenkään

sinne minne
siivillä olisi varaa ollut,
ilman korkokattoa
sulamaan aurinkoon
nolla katumuksella,
raadollisena näyttää,
on minusta muuhunkin
kuin olemaan patsaana kaunosielujen
kurkotinko tarpeeksi vain pettyäkseni
olinko liian vaativa olento jumalallinen
sanani parhaimmillaan lakini
läpikuultavuudessaan
ehkäpä hahmoni alisuoriutuva aikuinen,
lapseton lapsi, rakkautta vailla
viittä vaille alla yön vyön
lyönnin alle hyvänmaunrajan
antaa elämä veitikkamainen
ja helistää pakoon
 
tyttö 
täysikuu
aamu 
linnunluinen pää ei tunnu
siltä miltä kirkkaus näyttää
kammitsoida kalloon
opetus
kosketus
neulat silmien
kipu on totta tyttö on unta
aikatalo kulaus vettä
kätesi kuninkaalliset tai pyhät
kuulen kelmeän kutsun
päässäni soin, yhtä ja uudestaan
alkusointu
kuin kanteletta kurittain
lyhyt voipuva pikantti
 
lihakset kasvojen unohdin aikapäiviä
uskaltanut en enää syvyyksiin
pimeisiin vesiin, vaikuttimien taaksi
haaksirikkoutuneisiin tunteisiin
päivittäisiin kivun pikahekumiin
surullinen tyttö ja poika
elämä kuin tehty luovittavaksi
kun otsasi rypyttyy
unohdat hetken
näet viisaudessasi huomen ruskon
suortuva lempeä hapsistasi
viitta sankaruutta ulapoiltasi
on nuoruus
 
taikayö
ikunen leikki ja liekki
kalman kalpea avecina
sisäinen palo ja pakko
kammioissa tyhjyys
sankarin yksinäisyys
katsotko tarkasti
temperamenttisi unohtaen
sen tutun ja tuntemattoman luurangon
ei vilauksen
inhimillisen rakennelman
vuosikymmeniä vaalitun
ja tuhotun Karthagon
kivi kiveltä muistuttaa eläväistä,
upottavaa,
vastarakkauden tyyssijaa

tiedostamaton voittaa näennäisen
alati, liikkessäolevassa
mielen ikikamppailussa
liha jäänee huomiotta
hämärässä tunnelijuoksussa
jossa pelko on ykkönen
kuninkaiden kuningas joka päättää
arkesi muurahaisen
juhlasi nobelin
sydänveri ja suru -palkinnon
suvereenisti joka kerta voittaen
enhän osannut
edes tanssia
saati halatakkaan
olin kuin hikeäpursuava otsa
fyysisen täysikasvuisuuden vakavuudessa
jossa pieni yksityiskohta kokonaiskuvassa
oli aina tärkein ja tärisevin
 
luonnonkiharainen hius
lattialla lumituhkanharmaalla,
keittiönpöydällä kyyhkyn valkella
tai tyynyllä niskan uomaamalla
kadonneella paniikilla
katsottiin viesteistä
alastonta
älypuhelimen hipaisua sisäreidellä
kuin varttumista johonkin
maailmaan hurmeiseen
jossa saat kulkea rauhassa
yksin ja outona
 
olin siis puisella penkillä
lakatulla liukkaalla
liimattuna sijoilleni
ikuisuuden odottamassa
keräämässä rohkeutta
tanssiin jonka uumoilin
olevan täyttä tunnetta
täyttä kehollisuutta
ja mielen viheltävävää
teepannumaisuutta
 
ohi viuhahti ja viuhahtaa
pyörähdellen elämä
kutsuu aina uudestaan valssiinsa
vaikka olisit sen lasipinnan
jo niin monesti ja monesta eri kulmasta
rikkonut suojakupolin,
elon tyrskyn ja vimman kivinaarmut
sait syntymälahjaksi savun
kuin piilolinssin
jonka läpi vaikea hengittää
tai havaita olennaista
 
elon tuoksussa sanoinkuvaamattomassa
aina tunnistettavassa kuitenkin
roppakaupalla ja loputtomasti rohkeutta,
uusitumiskykyä
korkoa ja parkettia
tähän asti kuljettua maan avoimutta
ummen avaamista keksityistä ahdingoista
toki aina niin tappavilta tuntuvista
kun olet kertakaikkisen yksin
tämän maailman hovin edessä
odottaen tuomiota pelkuruudesta
 
rikos on vakava,
mutta niin on syytettykin
oleva ja ollut
eihän ole hymyssä suin syyllistynyt pelkuruuteen
on hän sitä vastoin ollut hyvin vakava,
sanalla sanoen kuolemanvakava yksityiskohdissaan
yksityiselämässään, saivarrellen hirsipuussa
kuten tuomari ja muu oppinut väki huomannee
vastaan syytöksiin sanomalla olevani ihminen
kuin kukka joka ei kestänyt routaa
ei kestänyt oikein mitään, oli lähes jatkuvasti
muiden katseiden alla, muiden vallan alla
epämukavuusalueellaan, todella painoi laikka punaisena
jos sallitte rahvaan ilmaukseni,
kaunosieluni siis voi pahoin aina ja iankaiken
kun se ei ollut yhteydessä
suuriin tunteisiin, itsekyhättyihin pikku kuolemiinsa
rikoksen laatu taasen esti minua puhkeamasta
lemmen roihuun kuin jätkänkynttilä
uuden vuoden aattona mitättömässä pakkasessa,
suuressa tuulessa, palossa salamannopeassa
ja siitä seuranneessa ahdingossa
ja ainaisen lopun fantasioinnissa
romantikko vailla rohkeutta sanalla sanoen
rakastaja vailla muusaa
pelkuruuden paradoksissa
enkä ole varma oletteko tyytyväinen vastaukseen
ja päästättekö minut takaisin loukkoni yksinäisyyteen
punomaan juoniani pääni menoksi,
vai miten menettelette tälläisissä tapauksissa?
 
tuomio kuuluu näin:
oi suuri pelkuri, mitä oikeastaan pelkäät
rakkautta luullaksemmme, kuten niin monet
sinua ennen täällä ajassa tuskailleet,
ja tulevat monet sielut surulliset,
menevät aina vain kauemmaksi
hellyydestä uhkarohkeasti
ja silti sisälläsi tiedät,
niissä luonnonvaloisissa huoneissa
rakkauden olevan ainut tavoiteltava 

ja ainut hyve joka voi sinut tuudittaa
unohdukseen unenomaiseen
elämäsi ajaksi, ettet
sitä liian raskasmielisesti ottaisi
antaisit ennneminkin
taakkasi jos rohkenisit
saisit niin paljon kun uskaltaisit
jopa kuun ja tähdet taivaalta
 
jos et nyt yritä
kuole jo pois
aikaa emme anna
mutta yritä nyt kaiken hyvän nimessä
yritä, pety, yritä silti
ja muista tärkein
ihminen on ihminen
ei arkielämää helpottava aparaatti
vaikka sen roolin moni tuntee
kuoren jonka voi avata ja sulkea tuntemuksilta
säädellen venttiiliä,
kauhakuormasta pikkulusikkaan
 
olemme siis puita juurineen, juurakoineen
tai jäävuoria suurimmalta massaltaan veden alla olevia,
uppeluksissa ymmärryksen kuljemme kuin kuumeessa
opitut, ikävystyttävät mallit
mielen kuvituksettoman
aseinamme ja suojamuurinamme
pieneksi käymme mieleltämme, mielellämme
onhan meillä kuitenkin
toisemme kaaoksessa,
paitsi minulla paitsi vielä
ventovierauden potentiaalinen rikkaus
mitä tahansa ajattelu
 
enkä minä olekaan mikään poikkeus
tarvitsen ja haluan
vyöryttää pelon ja saada kunnian kulkea
rinta pystyssä alla tähtivöiden
höyryävien soiden siimeksien
kantaa kapaloista
suudella vaimoa sydämen räntäsateessa
loputtoman kiitollisena
että maailma jollain vippaskontilla
nosti minutkin tuntemaan
kokeemaan taivas
sen värikylläisyys
jatkumo ja pelon suurvoitto

 

hellä lehto houkuttaa
hilpeydellään
onko aina pakko valita
muka mieluisin,
meluisin
antaa ennakkoluuloille avaimet käteen
mennä virran vietävänä
tajuta liian myöhään
kermavaadon valuvan
pitkin reisiä ja seiniä
 
miksei menisi kuin eläisi
hellää lehtoa kohti
sen päätä silittävää lehvistöä
syntymässä riisuttua surupukua
suljetun sielun arkinuttua
mielen kuosia
viitan varjon häilyvää
ylöspäin satavaa
lakastunutta
kukkalaaksoa
 
tulisiskos koskaan alas
hattaroissa kävisi kulku
virrat ilmojen,
läpeensä luoja puhkui
tuulessa tulta taikoi,
kipunat rintaan poltti,
paloi ajatus onnesta,
jakamisesta
käsistä kiivaista kotia kaivanneista
ylenkatsoi ihmeen
oksenti kivukkaan
 
hellän lehdon lehvät huiskuttavat
punaista, vihreää
läpinäkyvää valoa
silmäterän parhaaksi
vierukseksi
 
oliko välimatka sama aina
kukasta kukkaan,
luomet reaalimaailman portinvartijoina
tietoisuus nukkuu yöt häpeäänsä
siltikään en tunne näitä aivoja
sanalla sanoen,
tätä ihmistä
unen silkkikö piikkilankaa
poimujesi ympäri paulotettua
muste leviää aivokuoressa
aika muuttuu käsinkosketeltavaksi
 
herkistymisen jälkeen
on aika kovettua
sisältäpäin
 
hellä lehto
unelma
ja unelman lunastus
yön joukot väistyvät
kuolema nousee vankkureille
suitsimaan elämää
tuhoontuomittua viihdettä
aikaa jota narri pitää hilpeänä
heittää hyveet kurvissa hiiteen
enää ei tarvitse esittää kivutonta
karvastelu on ja pysyy
pölyssä mahdoton
haukkoa kuolematonta
tahi oivaltaa järjellä tai tunteilla
taikka niiden synteesillä
tuonen paapomista

 
kirjoita ja lue
muuten kuolon kruunu
päähäsi pue
sinut ja mielesi nylkee kipu
viikate heilahtaa,
reseptorit valmiina ottamaan kopin
ennakoiden tutun turmion
sitä ajattelematta
 
aivosi ainoat,
on vain päälle/pois vipu
otsa tuntee ja tietää lopun
sydän maistaa
ja muistaa hämärän alun
riippuvaa lihaa tarjolla
lankun päässä cupido palvattuna,
palvottuna
valtiattaret ja ritarit
kuka pyhimys
kuka paholainen
ja kenet haluaisit jos saisit kenet vain
ja vaihtaisitko kuitenkin loputtomiin
kun kyllästyisit lihan ykseyteen
ja sielun tavoittamattomuuteen
kurkottaen varpaillasi kuin lapsena,
mysteerien jatkumoon
kurottaen tähdistöltä
vastausta tuijotukseen sielun erämaalla,
kauas yli aineen ja olevan, tyhjiön vetovoimaan
 
valon oveluutta,
yläpuolella kaiken olevaa kivuttomuutta
lämpöä ja lempeä unenomaista
jäisessä avaruudessa kuin maailmassa
nopean rahan ja -tunteen pyörittämässä
siellä lepää rakkaus koskematon
harmonia
jota ihmisyys ei ole vielä
tahrinut eritteillään
vapaus
jonka hetkittäin tunnistat ja siihen vajoat,
karvastelun ja autonomian riippumatossa
olet hellyydetön poutapäivä, sadetta povaava
kaulasi käsivarren hyväilyt ja jäähyväiset unohtanut
 
tyhjänä tuulenpieksemänä tölkkinä
jäät maantien ojaan
odottamaan parkkiintunutta kouraa
kuin taivaasta laskeutuvaa pelastusta
joka ruttusi siloittasi viivakoodin kohdalta
ja ekstrana yrittäisi muutenkin tehdä sinusta
ihmisen näköisen,
vaikkei koskaan sinua
rakkaudesta täydeksi
enää saisikaan
 
halusit olla haarniska
sait ryysyt mielen
paineen tunteen kuin olevan,
näennäisen pulppuamisen
sykkeen joka ei tunnu lakkaavan
silmut jotka unohdit
pudotit ne
kuraiseen syysliejuun,
olit kiittämätön nulikka
mutta koska haaveilit ajoittain kuolemasta
sait aina syntisi anteeksi
 
olit kipeä kuin ihminen
jonka maha ei täyttynytkään
yksinäisyydessä oivaltamisella
ihmisyyden vaivuttamisella
aina ja iänkaiken kipua pakoon juoksemisella
arkea pakoon laukaten
melankoliseen
taiteeseen katoamalla
 
ja silti kaipasit
ja janosit sielua rinnallesi
korvaa ja kieltä
rintaa ja mieltä
hinguit jotain mikä vain voisi
hyydyttää mielesi gepardin
hyydyttää paikoilleen ja juurtua sisään,
sellaiseen juurakkkoon
jossa unohtaa kuoleman hetkeksi
sellaiseen joka kuristaisi hellyydellä
suonet pulleiksi
ja katsoisi verestäviin silmiin tosissaan
unohtumattomasti
 
hikoavalla pistolapiolla 
syvälle mielen mullan alle jakamaan
pistokkaita uusia,
verkostoja
sienirihmastomaisia
nuoltavaksi tehtyjä
sormia ja varpaita
limaisiksi lipitettyjä
maailmankarttoja palavia
hiiltynyttä sydäntä syödessämme
toinen toisiamme
mustin huulin kareilevin
rinnoin avatuin häpeilevin

 

ympärillä se kaikki mistä rakennettu
iät ja ajat
onni sekä onnettomuus
miten sitä olisi uljas
kuin mielensä pahoittava ritari,
täyttäisi vaatimukset
joita pinotaan kuin ruumiita
ennen kuolemaa
 
jos rohkeus ei pettäisi aina kuten mieli
jos epätoivo ei olisi tuttu kuin veriveli
jos en olisi ylväs, kuin siveyslupauksen vannonut
joka ei sotkeennu ihmiseen kuin pakosta
muuttumisleikki
hirteen tönkköys, kivusta kankeus
näännyksiin ajoin taas koslani,
olen yksin ympärillä ajovalot
joihin voisi hukkua
tai tukehtua
ohi viuhahtaa
niin kutsuttu elämä valojuovineen,
silmissä väreilee
lupaus punaisesta
 
miten ikinä voisin olla
jotain muutakin kuin likaa lattialta
ylitsevuotavaista,
jotain jolla ei ole
tähdellistä tarkoitusta,
maailmankaikkeuden lehtolapsi
kipujen mies,
joka kirjoittaa ja lukee
mutta millä vaikuttimilla
 
taide ja itsetuntemus
tahrattu kuin juhlapöytäliina heti kättelyssä,
ensimmäiseen liikatäyteenkuppiin
ajatellen olevani kömpelö en ahne
juhlissa joissa en käy, ajattelen etten ole,
en pitkä ja urheilullinen supliikkipoika
joka ei läikytä piripintaistakaan
ujo luonnollisesti,
reunat eivät koskaan ole rittääneetkään
himoissani kuin kiimassa
katsonut mustaa unohtaen valkoisen
itse aina vain kuitenkin puolillaan
fyysiset nousut mahdollisia
kognitiiviset toiminnot
sarjaraiskaajan uhreina
jalostamattoman unen
tippukiviluolat
 
sieluni koti sikolätti,
voimat ehtyvät paimenelta
mieli on poissa,
kuin iäksi toiseen kotiin,
lähtenyt veriveli
en saa kiinni sitä tänäänkään
elo on kamppailua varjoisella kujalla
nyrkkeilyasento silhuettina
rappeutuvan tiilitalon selkämyksellä
 
kuumana ja elon raskaudesta pullollaan
kuin hekumaan heränneet sukuelimet
kiuaskivenä jättiläisten löylyissä
harmaana ja huomaamattomana
murenevana
kaikista tukalista
pahoista paikoista
jättömaista neuloineen
 
oli syntymän seutu,
on vastakohta
leijumista minuksi,
oli vaikea muuttua
vaikea olla epäsuorasti,
mysteerittä
joku tavallinen peltihalliduunari
peltisaksitta
runomitatta
yksin peloissaan
yhdessä peloissaan,
että joku
näkisi inhimillisyyden
tämän pienen ja mitättömän
liha- ja sielurepaleen
vuoren  ja laakson
että minä muka olen uniikki suurmies
jättiläinen ja kääpiö
itsensä jo tappanut
kaunein kaikista,
esiripun takaa toki
 
puhuttuaan tarpeeksi elämästä
ymmärretty sekin että ei se siitä
muuksi muutu koskaan
ei näillä voimilla,
tämä urakka on ylivoimanen
juostu on,
jalat ovat kunnossa kaikesta ympäripyörimisestä
 
alkuelämä lillumista kalamaljassa
keskivaiheilla romantikon tähtiin kurottamista
loppuelämä halkeamista henkisen kuivuuden autiomaassa
 
ensiluokkaisessa humalassa
kuin onnesta haljennut
älypuhelimen näyttö,
osittain toimiva vapaus jonka aamu vei
varkain vei aina eilisen aivot
ja yhteenkuuluvuus olikin kauhua
kun hengitit,
hengitimme likaista valoa
en ollutkaan enää runoilija siimeksessä
päivänkirkkaudessa pelotti ja hävetti
kun piti taas ampua yli,
kuten tapana on , kuten sielu sanoo
nyt juhlimme kuin viimeistä päivää ja yötä
 
aamussa
nousun ja laskun rajapinnalla,
en tohdi katsoa enää silmiin,
katson ovea ja ikkunaa
haaveilen paosta, katoaisin luolaani
häpeämään ihmisyyttä
yksin sormineni
vaikka voisin jakaa tämän kesäpaahteen
potentiaalisen romanssin
säleisen sielun kanssa
 
mieleni on kenties rikki
kun ainut tunne
kadonneen illan jälkeen
on pakokauhu,
juoksusi loputon jatkuu
ja ihmiset nauravat vakavuudellesi
 
tasangoilla tönkkö tango
taipui aina rintamakarkuruuteen
en minä osannut olla
tai  yritin liikaa
tai en puhunut
tai puhuin liikaa
kuunnellut en koskaan,
sen jo havaitsen
suljin kuuloelimeni ja sössötin omaani
pitäen sitä totuutena,
ylivertaisena
 
ei kai kukaan ajatteleva voisi koskaan ihmiseltä
vaatia kuin ihmisyyttä
ei tähtien kurottelua arjessa
kun tämä käy voimille todella
on mahdoton olla jatkuvasti
varpaillaan
palavalla päällä
palavan pallon päällä
 

 
kirkkaat valot aamulla,
sysipimeä ainainen kohoava kylätie
mieli "herätessäänkin"
savusumussa ja kivussa,
kuin kehäänsä kiertävä kuu,
kognitio pinteessä,
ruuhkaiset hermoradat
vailla pysäköintipaikkaa
kuinka kauas jaksatkaan ajaa
yhtä soittoa?
 
tapahtuisipa ihme
ja saisitkin elämäsi takaisin,
mutta minkä elämän,
kivuttoman lapsuuden illuusion
sen että nukkuisin murheeni pois
kuin kunnon aikamiespojan kuuluukin
 
onko tämä kaikki vaivan arvoista
kysyn kivun kukkulalla,
ihmettelen
kuinka edes tänne jaksoin,
kulkea tätä sokkeloa,
jonka kuvastimissa
en näe muuta tuttua,
kuin saman päivittäisen selviytymisen
aamusta iltaan,
illasta aamuun
 
kun otsa sanoo sopimuksen irti
lakkaa vähäinenkin mielikuvitus
antamasta armoansa,
pinnat jäätyvät,
missä vapautus,
missä liekin lailla lepattava lohtu,
tragedia jää päälle
näyttelijät hautautuvat elävältä
pitkien vuorosanojen
mykkyyteen
 
hämärän muistan
vuosienkin takaa
hämärän ja karvuuden
kirkkaat päivät todella harvinaisia
kun haluaisin ymmärtää
minulle annetaan vain roppakaupalla
ymmärtämättömyyttä
olen suu auki elämän edessä
en ymmärrä
en muista
en näe mitään
 
kun kuitenkin kaikkein palavammin
haluaisin tajuta
tätä ihmettä
 
mutta veneeni vuotaa
täytyy äyskäröidä jatkuvasti
että hädin tuskin
pysyisin pinnalla
etten hukkuisi unohduksen mereen
 
että tietäisin sieluni olevan
kaunis  ja herkkä liljankukka,
kuoleman ovea raottanut hupsu
karvasteluun kaatunut,
piilossa oleva,
hukattuko jumalallisuus?

 
tuntuu pahalta palata historiaan
loputtomiin tuijotuksiin tyhjyyden akkunalla
sen haaleata vesivärjättyä pintaa
vääristyneissä kuvastimissa
laskuhumalaisessa epätodellisuudessa
yksin kerällä
kuin ketunpoikanen
 
tulevaisuuden kurottelu pelottaa
olisiko sekin vain samaa
ikuista kamppailua
sielun ja ruumiin voimista,
jotka eittämättä
katoavat syntymättömiin tähtiin
niihin puhtaisiin ja vielä pilaantumattomiin
haluihin ja pyrkimyksiin
lumivalkeisiin
nukkuvan kapaloisen uniin
repeytyvästä linnunradasta
 
lapsuuden kesiin jäi ikuinen kaipuu
pitkää sarkaa toivon tietä
hilpeä tiuku alinomaan
ohjasi aarrekartalla
 
kasvettuaan ohi utopian,
alkoivat petojen ikijuhlat
eikä minusta ollut niihin
ilman kypäriä ja haarniskaa,
vääränlaista kemiaa aivoissa
tappavan romanttista, epätodellista, unikuvaa
jossa ei suutaan jaksa avata, koska ei osaa puhua
kieltä eilisen,
kieltä jolla teet itsesi
kipusi ja surusi ja rakkautesi lyriikkaa
liian surullista oli olla
sankari joka ei saanut koskeakkaan todellisuutta,
vain mielikuvituksessa
hyve oli puhdas ja maailma kaaokseton
unessakaan et saanut rauhaa
kipu jatkoi liukenemistaan
aivosi soluihin
 
tyttöjen hymyt jäivät murheen alhon alle
herkkyyden kaikensyövän mutavyöryn jalkoihin,
enhän edes
kauniiden kasvojen ilmettä uskaltanut vilaista;
saati katsoa silmiin kosteisiin,
näkisinkö saman surun
jonka vain yhteys
ja eheytyminen rakkaudella
voisi koskaan parantaa
tai saada ehjemmäksi
jos ei kivusta säröttömäksi
kaiuttomaksi perikuvaksi
 
kompastuessaan tumman viittasi varjoihin
aina uudestaan,
olit toimintakyvytön
neurotyypillisessä seurassa,
mykkä kuin kivi
katsoit seiniä kuuta ja tähtiä
muttet ihmispetoa,
ihmistä
aikuista tai nuorta
olit kuin toiselta planeetalta,
tarpeinesi ja vaatimuksinesi
 
olin siis sankari,
olen siis sankari
kunhan saisin joskus ylpeyden alta
kammettua mahdottoman suurta kiveä
avattua sata surun salpaa
nähtyä hilpeyden emon
sudittua sen tukkaa
tuudittuttua
toivon kukkuraisiin verivirtoihin
rävähtänein silmin