ARJEN MYSTIIKKAA

erota minut todellisesta,
anna taas mystiikkaa
ja hekumaa
jotain taljamaista,
paksua ja alkukylmää
savuista,
poltetun lehti- tai havupuun hajua
nyanssieroineen,
tunnelmaltaan rätisevää ja kehräävää
polttavaa kuin nuori lempi,
tai vanhakin pakahtunut
mökkimäistä,
tunkkaista kun ullakko
missä pää osuu sisäkattoon seisoessa
suorassa hahmossa kuin rivissä sotilaiden
kaikkensa antamattomien,
vielä elävien,
täyttämättömien lupausten
ikkuna liian matalalla
vain maaten on hyvä
olla tässä ja katsoa maisemaa
kukoistusta
jälkiä lumessa
 
käperry jo
syliini kerälle kuin ketunpoika
käperry jo
kasva kiinni kylkeeni
kuin olisit vain ammoin
siitä karannut
karannut ilmoja ihmettelemään
sekä muita puita puhuvia,
aina kuitenkin
alitajuisesti
kaivaten näiden kylkiluiden
haurasta voimaa
lyriikkaa sukupolvista
visiota
tämän höpöhöpö mielen harmoniaa
kuin luistelisi vasta jäätyneellä lammella
jään pinnalla verisuonistoja
pieniä timantteja silmissäsi
rasahduksia tuon tuostakin
repeytymistä ennakoivia
sumentuneiden vaistojen hälytyssireenejä
loppuun käyvällä akustolla
nykien kuin robotti
viimeistelemätön ajatus, teoria  
mainostauon keskeyttäessä
 
 
olet niin kaunis etten
osaa olla muuta kuin
ylivirittyneenä seurassasi
 
anna minun saada täysi huomio
typerillä jutuilla ja ylimielisellä käytöksellä
kun INNOSTUN niin
etten saa muodostettua
selvää lausetta saati sanaa
sössötän kuin rakastunut
sellainen joka puhuu lööperiä
aivot jumittaen,
kumittaen aina vanhan,
nihkeällä näpillä levittäen
haalean epävarman grafiitin pyyhkien
oikealla etusormella herkästi
tai peukalon vankalla nivelellä rajusti
kuin koettaen jotain mikä
ei voi onnistua,
lopputuloksen aavistaa,
mielen sutun ja katseen pedagogin hymyilevän:
tarvitsetko kenties jotain
jolla pyyhkiä pois
virheesi tuima,
se jota et
vain itkemällä saa katoamaan
selkää kääntämällä
poistumaan mielen yltä,
vaan johon tarvitaan kovia lääkkeitä
betoniseinää
joka kulkusi katkaisee
yksinäisyyttä
joka tutustuttaa
sinut uudestaan itseesi
ystävää
jonka kanssa pelleillä vedet silmissä
 
haaveista suurinta
itse jakaisit ja saisit
ehdotonta rakkautta
 
viimeinen vaikein saavuttaa
viimeinen aina
loogisestikin vaikein
pala purra,
niellä suupala joka jää sisällesi
elämään,
kasvamaan kuin
lapsi sylissäsi rakastavassa
itsesi jo pikkuhiljaa unohtaen
nähden palavissa silmissä tuttua uhmaa
tietä sydämensä pohjasta kaipaavaa
pikkuisen ottaessa ensiaskeliaan
maankamaran muuttuessa kiitotieksi
ilmanvirtojen avosyli,
valssiinsa kutsuen
hahtuvan herkästi palavan
kevyen nupun
kevään pakkasauringossa sulavan
haaveet jotka ovat vielä totta,
joita haaveilija ei ole tahrannut
painovyöllään,
leijonan panssarilla,
surullisen hailakoilla silmillään
 
huuto on räjähtävä,
humalaisen nopeasti laskeva
jo suunsa avatessaan häpeilevä
vuosia patoutunut tunnemöykky:
minä elän viimein
itse ja itseni ehdoilla
valkoinen valhe,
missä lieneisitkään ilman
apujoukkoja mykkiä,
sortuvan linjan pelastajia
vain olemassaolollaan
tukea tuovia
rakkaita,
kuin lapsena juoksukilpailussa
parempien vanhempien
ehjempiä lapsiaan
kannustavia
kiiltokuvia
joista olit jo ammoin
kateellinen
tai sitten hyvilläsi kun tästäkään
ei tullut kohtausta
ei tullut punaa poskille
kuin läkähdyksestä
vapaana kasvanut lintu
etsi kauan rajojaan
kauan kaikuaan
löysikin loputtoman kirkkauden
oivalluksen puuterilumen
tytöt akvaarion
 
ylenpalttisuus ainoa tie
päsmäröidyn päällesi
kuin liian varhain
avattu varjo laskuvarjohyppääjän
kamaraa koskettaessa horisontti,
aurinkokin jää siimeekseeni
viekas kuin käännetty ylösalaisin
putkesta mennessä
silmät suljettuina
tullessa putken toisesta päästä
maailma nurinkurin,
aika ja paikka täsmäävät
tunne ja järki ei enää
jälkeen sivuteiden maun,
todellisen elämän
eritteisen maun
rahvaan aateloituneen,
vulgäärin jalostuneen
fernet-brancamaisen
 
mihin tämä teatteri
tälläkertaa johtanee
läpikuultavuus kuin atomipommista
pilviä lammasmaisia,
pyöreitä muotoja hyväiltäviä
kovia arvoja,
ansaittu syntymällä kantasuomalaiseksi
ansaittu juomalla viinaa pakkasessa
ansaittu esi-isien uhrauksilla
ainoa tie asfalttia
vain salassa pehmeää,
märkää
jalan alla painuvaa
nurmikkoa,
erilaisuuden rikkautena näkevää
puhdasta ihmisyyttä
kaikki rajat unohtavaa
 
maailman
kuin suurena merenä näkevää
kaikki samassa laivassa
samat airot hankaamassa
käsiimme
kellertävien
kovettumien
kahdeksikkoa
 
meille elämän rohkelikkoon kuuluville
meille tähdistöön tutustuneille
meille tavallisuuteen kykenemättömille
meille vaativille persoonille
on vaikeaa nähdä arjessa
mystiikan nenään vedettävää
mustapippuria rouhittua
aivastusta
maan kuorta vavahduttavaa
kuin kihelmöivä sähköisku
kylmän käden koskettaessa
lämmintä ja arkaa paikkaa
kuin tunkeutuen luvatta
läpi aluskasvillisuuden
kuumaat lähteet kiertäen
suoraan iholle sykkivälle
kuin läpsäytys rusoposkillesi
pakkasen punaamille
kyynelkanavien avautuessa
itkun helmet ellipseinä
silmäsi sisänurkassa
räkä nenässäsi
kompuroiva
luminen tie
kotiin nyyhkyttäen
mykistäen
itsensä kokoamalla
puhumattomuuden vaipalla
nuorena äidiltään
taidon oppineena
hämärää jo odottava,
pieniä käsiään ristittyjä
toiveita kuulauteen puhallettuja
 
olethan eri mieltä kanssani
rakkaani
rikothan minua kuin minä sinua
aina ja ikuisesti
hellyydellä puukotat
kaikki sisäelimeni käyttökelvottomiksi,
eritoten sydämeni
rimpulaisen,
kituvan,
kitukasvuisen
sille osoita rakkautesi armo
että se taas näkisi
timantoivan lumen
nuupallaan olevat oksat
siivet sulkapeitteen alla
levällään jo maassa,
valmiina lentoon
pikkuriikkiset linnunjalat,
joilla ponnistan
kurottaen oksalta männyn
syöksylaskuun syliisi
 
tietämättään
kypsät siemenet
elämän lahjat,
mustaa multaa vailla olevat
sen puristusta,
grafiitista timantin tekevää
viimasta väsyneille pupilleille
maailmankaikkeuden polttopisteille,
avaruuden täydelle tyhjyydelle,
elämän synnylle olemattomasta
kuin ilman silmiä
ei oliskaan
olemassakaan inhimillisyyttä
 
hymysi
kaari himalajamainen
silmäsi käärmeen tai kissan
hajusi ja makusi nystyröillä
kosketuksen
kaunokirjoituksen
kuulakärkikynällä,
päässä aina hitusia edellisistä
partikkeleita
sormimaalauksista iholla
niistä onnekkaista jotka kanssasi
kulkivat kuin kuolleet
ennen kuolemaa
kuin oksalla turvassa ahmoilta
muniaan hautomassa
pyhiensä kunniaksi
 
oi rakkaani,
on parempi olla rakkauden ja
sivistyksen kirkkaudessa
kuin yksinäisyyden
ja epätietoisuuden hämärässä,
vaikka kyseessä voikin olla paradoksi
tai hyvä hypnoosi, psykoosi
joka loitontaa ja loiventaa haudan partaan
mukavaksi liukumäeksi,
kun hyväksyt realiteetit
olethan jo kuollut kuin kivi
satoja kertoja,
vuosia sittenkin
puhuva ja värisevä
humiseva kuiskaus
aaltosi harjalla
 
rakas en saa sinusta
tarpeekseni
aina uudestaan viettelet minut
älylläsi
kunnollasi
muodollasi
häikäisevyydelläsi
sanalla sanoen
hyveidesi kirjolla, syntymälahjoilla
ja olentosi hurskaudesta
alati pulppuavasta
säteistä
joista aurinkokin kalpenisi
 
ota pääni rakkain ja sido se painoksi
hypätään yhdessä
en voi enää elää näin
utopia kaipaa mäjäytystä
nurkkaan ajoa
valtiattaren suoraa käskyä:
polvistu edessäni kurja koira
polvieni kipupisteet luiset,
unohdetut kyyneeleeni kihoavat,
ruoskasi ohdakkeinen
nousee ylös taivasta hipomaan
asentoon jossa voi satuttaa
kuin katuvaa kuuluukin,
ylenkatsovaa nulikkaa
 
anna iskujesi sadella
vereni maalata tämä yksinäisyys kasvoillesi
roiskeina,
kohta kohdalta valuvina huulillesi
maista rauta ja vimman himo
maista katumus
verestäni rakkaani
kun vasta nyt opin hekuman
vasta nyt löysin sinut
 
alikulun graffitit veivät minua harhaan
vuosikymmenet
luolassa vertautumassa
jotta olisin kuin kiiltävin
ja saumattomin kilpi
pimeässä itsensä rakastelun
jälkimainingeissa latteissa
hämärässä kuvastimessa
minä ja esivanhempani isäni puolelta
ulkona paistoikin aurinko
koko matkan
ja yhäkin
vaikken sitä juurikaan näe nyt
liekkiä joka alati vaatii
tunnetta
kaivautusmishalua
aikaa
pantikseen,
pysyäkseen elossa
 
minä pääsin ulos
hintanako vain
eristyminen uteen kirkkauteen
suoraan valoon jonka tuntee
lankeavan kuin tuomion:
olet vapaa mutta yksin
 
iskelmä
pakko kaataa viemäristä
kaikki se mitä tuputetaan,
etten vain harhautuisi ajattelemaan
hyveellisiä lanteita
synnyttäjän ja kasvattajan
mystiikkaa
joka pitänyt koossa tämän
palapelin
vyyhdin
näennäisen ymmärryksen
kenties
sattuman salamasta siinneen
merenpohjan kuumista lähteistä,
komeetan mukana tulleista
orgaanisista yhdisteistä
 
tähän päivään tultu
kuin olisi aina vain oltukin
kasa päiviä ymmärtää
toinen toistamme
riisuttua haarniskaa
niin kaunista etten eläessäni
ole kauniinpaa nähnyt
kirkasta mieltä
joka rakastaa hämärän läpi
 
rakastaa palavaa alkumerta
siihen aina lopulta palaen
joka ei edes itse ymmärrä
mitähän sitä taas
selittää ja selvittää
karttaa tummanpuhuvaa
paikkoja jotka tähän asti
olleet pimennossa
aivojen sumennoksessa
sankassa sumussa
 
sydän vie käden korttiringin
aina lopulta kahlaa kotiin