pitkiä katseita harmaille
lasipinnnoille
olen väsynyt näyttämään kynteni
maailmalle,
pöly iskostuu aina vain syvemmälle
luihin ja ytimiin
 
suu puoliavoimena
silmissä sama tyhjyys kuin
veljen menettässä,
verenpaine kasvaa,
syke nousee
 
raottaa jostakin sisältä kumpuavaa
piikiven kovaa,
reunoilta palanutta,
myttyyn muusattua,
sukupuun kaarnasta nyljettyä
mattakiiltävää oksaa
jossa roikkuu rasvattu köysi odottaen,
kun tekisit jotakin
joka oikeasti tuntuisi joltakin,
viimeinkin,
saisit  olennon taas henkiin
värit riemunkirjaviksi
verelle tendenssi
 
tai sikiäsit kuin heikkomielinen
toivossa näkeväsi
ajan kuin kuuluisi
lapsesi panemassa
sinut maahan
nauramassa elämää ehkä traumatonta
 
katinkultaa vanhan pojan elämä
nyt lensi taikamatollaan viimeisen lennon
ei enää ajatellut raskaita joutavuuksia
on nyt lapsen lailla vapaa
vain mielikuvitus rajana
aarre ottaessa loikan
tajunnan rajamaille
soisille, soiville
lakeuksien latvoille
musteeksi valkuaisille
 
antautumiselle
poikki leikatulle kädelle
ja kaulanikamoille
ikiyölle,
 
mestattujen
paratiisin 

tervetulokomitealle