onko ketään kotona 
sarastuksen saapuessa
vailla vallan viittaa,
ilman kielen korkoprosenttia
tie on pitkä,
mutta lopulta loppuu aina,
sulkeutuu luomen lailla,
voittolaulussa
hengittämisen
 
mitä saimme muovattua,
näillä muovailuvahamaisilla
aivoillamme,
ruumiidemme ihmisvirtana loputtomana
uudestisyntyntivä robotti-imureina,
ajan pölymyrskyssä, hengitys katkeilee
imemme vaikutteita oikeita
oikeaa sävyä aurallemme
oksennamme samaa traumaa
aina uudestaan kuokimme eri kulmaa
eri syvyydestä, koetamme käsittää
harha askeleemme
yritämme nousta pois harmaista
sadepäivistä liikkumattomista
rullata ilman ääntä
usvan keskellä
täytenä
 
menen ja sen tiedän olevan taas samaa
vaikkei se voi koskaan olla sitä
leivämurut katosivat tieltä
joku söi ne
vahingossa unohti
koulureppunsa auki
takkinsa auki,
matkalla junalle
itkunsa alkulähteen
käden pitämisen toisen lomassa
raskaan halauksen
painopeiton paikallaan olopakon,
ettei aina juoksisi kun alkaa tuntua;
en ole tätäkään ansainnut
hippusta tai vuorellista rakkautta
minun kuuluu olla yksin ja kärsiä
niin kauan kuin hengitän
aamusäteitä lohdun