kuusesta männyksi
övereistä jokapäiväiseen kohtuuteen
umpinaisesta avoimeksi
 
katso meitä, muita puita suoria
jylhiä tolppia tiellä
 
miten sulle kävisi oikeassa maailmassa
kuin ei olisi piiloa,
ei puita eikä oksia
ei lehtikasoja
jonne mennä karkuun
silmiin katsomisen vaikeutta,
tunteiden pölyä,
joka pitäisi aika ajoin siivota
 
puristuisitko elävältä
vai tulisiko lihamyllyn läpi
siivilöity versio
ihmisestä, se jonka sait
mutta hukkasit pelkuruuteen
tuhlasit seinille parhaat vuotesi
ikinä et katsonut
aina häpesit
tässä ollaan, eikä loppua näy
kurjuuden kalkille
sen tomu peittää
keuhkot vedellä
täyteen absorboidut

 
näkisi edes varjonsa
pelottaa sulkea luomensa
on niin pimeää,
silmät kipeät aamulla
ihossa syvät uurteet, aumat
kylven veressä, saunon veressä
ihoni punainen kartta dramaattinen
kuin olisi jo pian
pois lähtö juhlista
 
välttelen ihmistä kuin eläintä jota
halveksin, en halua olla tuommoisen kanssa
missään tekemisissä, mutta kuitenkin kun
äänihuulet alkavat värähdellä,
joskus muistan veljeyden
lajimme identtisyyden,
yhteyden joka
luonut elämän
 
isompi hahmo pienemmän takana,
vaiti ja ulapalla hekuman salaa,
yhdessä mielessä ei koskaan kait,
supussa suudelmassa,
värjäämässä taas
tuhlattuja haavekuvia
verenpunalla

 
onko ketään kotona 
sarastuksen saapuessa
vailla vallan viittaa,
ilman kielen korkoprosenttia
tie on pitkä,
mutta lopulta loppuu aina,
sulkeutuu luomen lailla,
voittolaulussa
hengittämisen
 
mitä saimme muovattua,
näillä muovailuvahamaisilla
aivoillamme,
ruumiidemme ihmisvirtana loputtomana
uudestisyntyntivä robotti-imureina,
ajan pölymyrskyssä, hengitys katkeilee
imemme vaikutteita oikeita
oikeaa sävyä aurallemme
oksennamme samaa traumaa
aina uudestaan kuokimme eri kulmaa
eri syvyydestä, koetamme käsittää
harha askeleemme
yritämme nousta pois harmaista
sadepäivistä liikkumattomista
rullata ilman ääntä
usvan keskellä
täytenä
 
menen ja sen tiedän olevan taas samaa
vaikkei se voi koskaan olla sitä
leivämurut katosivat tieltä
joku söi ne
vahingossa unohti
koulureppunsa auki
takkinsa auki,
matkalla junalle
itkunsa alkulähteen
käden pitämisen toisen lomassa
raskaan halauksen
painopeiton paikallaan olopakon,
ettei aina juoksisi kun alkaa tuntua;
en ole tätäkään ansainnut
hippusta tai vuorellista rakkautta
minun kuuluu olla yksin ja kärsiä
niin kauan kuin hengitän
aamusäteitä lohdun

 

olenko tässä vai muualla jo
kaukana lipuen kohti ääretöntä ulappaa
aineissa ja kaiken yläpuolella
kaikesta irti
rikki ja yksin
kuoleman peloissaan,
portilla kultaisella
itkien jotakuta avaamaan sydämeni,
olisi niin paljon rakkautta annettavana,
hautautuen kipuun ja ylimielisyyteen
vyöryttäen taakkaa
kauneuden harteille
siroille ja lasisille
rikkoontuville
lupauksille
toivon kesämarkkinoista
 
kun voinkin aina yrittää,
taistella joka päivä
olla osa tätä palavaa maailmaa
jonka savusumu tukahduttaa,
kerta toisensa jälkeen, en näe
sitä mitä niin janoaisin nähdä;
 
pilkkeen, hymyn ja jopa naurun
vain tämän lahonneen aivosillan
joka näyttää uneni muistamattomat
karvaat hikijoet,
unohduksen lusikan
teleskoopin tuonpuoleiseen

 
pitkiä katseita harmaille
lasipinnnoille
olen väsynyt näyttämään kynteni
maailmalle,
pöly iskostuu aina vain syvemmälle
luihin ja ytimiin
 
suu puoliavoimena
silmissä sama tyhjyys kuin
veljen menettässä,
verenpaine kasvaa,
syke nousee
 
raottaa jostakin sisältä kumpuavaa
piikiven kovaa,
reunoilta palanutta,
myttyyn muusattua,
sukupuun kaarnasta nyljettyä
mattakiiltävää oksaa
jossa roikkuu rasvattu köysi odottaen,
kun tekisit jotakin
joka oikeasti tuntuisi joltakin,
viimeinkin,
saisit  olennon taas henkiin
värit riemunkirjaviksi
verelle tendenssi
 
tai sikiäsit kuin heikkomielinen
toivossa näkeväsi
ajan kuin kuuluisi
lapsesi panemassa
sinut maahan
nauramassa elämää ehkä traumatonta
 
katinkultaa vanhan pojan elämä
nyt lensi taikamatollaan viimeisen lennon
ei enää ajatellut raskaita joutavuuksia
on nyt lapsen lailla vapaa
vain mielikuvitus rajana
aarre ottaessa loikan
tajunnan rajamaille
soisille, soiville
lakeuksien latvoille
musteeksi valkuaisille
 
antautumiselle
poikki leikatulle kädelle
ja kaulanikamoille
ikiyölle,
 
mestattujen
paratiisin 

tervetulokomitealle

solmun avaus ei onnistunut
märkivä avohaava esti sen
juoksin kyläpahasen läpi
pakoon bailaamaan
 
heitit option ilmaan ja
hymyilit kuin lapsena
jätit minut yksin kuin aina,
aika onneksi
ymmärrys tulee kuin pedon hyökkäys
hetteikössä pirullisessa,
kun et voi
kuin taistella ihmisalkio
et enää paeta puihin olemattomiin
seitteihin utuisiin, lipevän tahmaisiin unelmiin
kadota maan alle harmaaksi tuhkaksi,
liueta liitukauden
piikiveksi
 
saitko
nukuttua jo
pois sen tuskan
joka kääntää
ruotosi kieroon graniitilla
sen poskella
jota halusit suudella vuosia
ylistää mullan alusta,
kasvaa aina vain suuremmaksi
yhtyä jokaiseen vehmaaseen
sypressiin
itkeä terälehtien syystanssia
karkeloida kevään kanssa,
sen suurennuslasin alla
nähdä itsenä
luonto

tyttöjen sisäreisien nukka
unelmien pelikenttä
viimeinen poimuvartio uhmaten
ei kenenkään maata
sen villiä luontoa
huulelta hien maistavaa
tropiikkia
 
uljaana, väreilevänä
sokeana himosta,
ihon muisti kestää eliniän
syttyy taas silmiin se katse;
pimeässä yössä nuotiota kiertävän pedon,
vapaana taas,
luonnon armoilla,
ankarasti rakastaen,
kiimaan kadoten
 
limakalvoilta kasketaan pois,
kipeät yksinäiset vuodet,
joita oli kai liikaakin,
liikaa yksin puettuja sukkia ja suksia,
mutta nyt olet siinä jumalatar kaikkivoipa,
hetkessä tahrittu, sadan vuoden taakka
lihan ja mielen illuusio
absoluuttinen
 
perhonen joka pelasti minulta meidät
saattoi maailman kiertämään samaa kiimaa,
dervissin pyöriessä ympyröitänsä,
onnesta repeytyvässä tanssissa,
meidät otettiin pois täältä,
seuraavalle tasolle
kurkotimme kurjen jaloin,
suosta ponnistimme kaikki
 
nokinaamat,
savuntuoksussa siinneet
sitä aina kaipaavat, savua silmiinsä
kuin loppuraskauden kohtua,
terhenessä ilakoivaa rämettä
kantajaa;
elämän antajaa
emän rakkautta loputonta,
selvityjien voitontanssia
elämänsä kustannuksella
vapaamatkustajina menemme läpi
graniitin, läpi tulen ja jään
rakkaani, utopia