polymeeri peitää alaselän
käsi häntäluulla, mukava taiteilla
todellisuutta silloin kun se taipuu
kuin kuu taivaan tummalla näyttämöllä
kadoten ja ilmestyen
vieden ja tuoden
valon ja varjon
äänen yössä
hymyn
jonka voi tuntea
 
tyhjiin imetty sieni kostuu taas
puristuksessa ystävyyden,
lämmössä ja paahteessa
unohtuu jokapäiväinen leipätyö
mielen raja-aidat miehitetyt
paalinarulla niputetut aivosolut
poimujen ympäri
kuin sidottu paisti
pullea ja saumoistaan repeytyvä
 
päivänselvässä todellisuudessa
tahtoo elää ollen olemassa
jättäen matkalaukut aina valmiiksi
viileäksi, että on nopeampi lähteä
nauttimaan tiestä vaarojen
uskalluksesta olla ihminen
maistaen kuonan läpi unohtumattoman
happaman suudelman eilisen luurangolta
maatuneelta muistolta
kesäyön pakahduttavuudessa
 
aika antaa anteeksi, ei välitä
kuin välittömän
sulkee kaiken muun ikisyliinsä
katkeamattomaan
tikat heitetään yksi kerrallaan
lentoradat hektiset, hetkiset
vajaat, ylivoimaiset
taulussa tai nurmella
tylsiä taittuneita teriä
taintuneita lentohäntiä
kuluneita otepintoja
uusia pakasta vedettyjä
tasapainoisia
oljenkorsia

kokemuksen valtameren pinta
jäätyi, alla laavan loisto tai vain
olemassaolon pimeys
 
yllä synkkyyden pilvenpiirtäjät
mustina mastodontteina niin
pelottavan korkealla; en saa
selvää fasadin pinnanmuodoista
maapallon kätketyistä ilmeistä
rakeisesta galaksista
verihyytelömäisestä
 
murtunut pato tilkitty monimuotoisuuden
petoksella, taas alussa ja lopussa virta vie
ihmistä näyttäen joka mahdollisuuden
tulla eläväksi jääksi
taiteeksi takaa ahdinkojen
patsaaksi ylle ja alle nurmen
käpertyneeksi
 
yö tekee taikatemput, ne paljastavat
korjatun kelirikon syödyt värit
ruoansulatuksessa, sen kidassa kuolevat
trauman lapset kivipäiset
sijoiltaanmenneet symppikset
 
armo nukkui pois peilin vääristyessä
viemäriin valuneet sanat mieltä ylentävät
pötypuheen haarniskan läpitunkevat
unet kaukaisuudesta maailman
ulkopuolelta
vaikeasti lähestyttävältä
 
lumpeen laineissa
laavassa tuhkan kukat
puhkeavat posket
elon punaan

kaiva minusta sana 

vuolupuukolla 

varovasti taitavasti
odota hätiköityä vastaustani 

nähden läpi sormien
kuullen ohi petoksen
liekin lailla värisevän totuuden
puhalla se sammuksiin
egoni kahteen osaan leikattu
 
tyhjästä lähdettiin täyttämään
täydestä ei annettu muruakaan,
ei pisaraa janoon kuolevalle
ei taivasta varjopuolella kulkevalle
elettiin kuin loppuisi
jos vähänkin rakastaisi
elämän lainalaisuudet
kyyneleiden kuiva kaivo
tajunnan silmälaput
 
osattiinko olla yksin
katsoa auringon värjäämiä hirsiä
ensilumen peittävää maata
patterikellon sekuntipeliä
sormien näppäryyttä
aivojen omaa elämää
 
kauas muistaa, kauan on
tavoitteiden riisikulhot
täyttyvät tuhkalla
 
on tie
on mies
on tehtävää
on elämää,
elämättä jätettävää

eilisen haamukuvat
rakas, ymmärrätkö
huulet huulilla
silmät silmissä
kaulasyke ranteessa
 
otan kiinni
enkä päästäkkään
rakastun kaikkeen vanhaan
kun olin, kun olit
pesenkö, pesetkö
murheen silmäkulmasta
surun sydämestä
tien reikineen
 
selkä vääränä,
niskat jumissa
kieli tumman nesteen peitossa
todellisuus peitetty paksuin kaavuin
hukattu ja unohdettu, arvottomana ikuisuutena
 
täyttä kipua
ja todellista
taitoa tappaa
itseään jatkettu

älä mene sinne, älä koskaan
unohda varpunen
tiesi on pitkä ja yksinäinen
jätä hymy muille kulkijoille
 
y-viilto läpi poikamiehen unelman
herääminen todellisuuden krapulaan
vesitippa tippuu kiulusta
vesitippa valuu kaulasi kuopasta
 
lintu lensi ohi, oli nähnyt jo show´n
ei vaikuttunut, ei pitänyt minään
aivotoiminta nolla mulla, mutta rakastuin
sun poskipäihin, silmiin
tammikuun täysikuihin
kylmyyteen johon olen juurtunut
 
menit jo menojasi
jäähyväisenä juon itseni turmiolle
haaveilen hymystäsi, onnun iltaan
leijun marttyyrikuolemaan

kävin vastarannalla,
se oli kaikki valhetta
tapasin rakkaani taas,
eromme jälkeen
sovimme kuuluvamme aina yhteen
ikuisesti
niin kauan kun henki kulkee
ja veri pulppuaa
 
se oli valhetta, se vastaranta
kuin kangastus, harhautusta
ensin vetää minua pienellä koukulla
kasvaen aina vain suuremmaksi
lopulta unohtaen koko raskaan todellisuuden
siitä enää mitään välittäen
 
valot vastarannalla, houkutukset
koko elämääsi raskaammat
miten pieni voi olla suuri
olematon kajo, jota ei saa
koskaan enää hyväillä
jättää jäähyväiset
                          pelosta pakahtuvalla
                                                    sydämellä
                                                                              suunniltaan olevalla

mikä unelma
mikä matka
mikä kipu
 
                          mitä taas sain kun annoin
trauman nostaa päätään
annoin kontrollin jumalille ja demoneille
unohdin kiskot kiitollisuuden
jätin teidät kaikki rannalle hyvästiksi
hymyilemään
 
mikä unelma
mikä matka
mikä kipu
                         
                          syvälle painuin panssarini poimuihin
kadotin itseni taas ja taas ja taas
tunsin syylllisyyden, kivun vieterin venyvän
lapsuuden loppuvan, vastuun mahdottomuuden kuristuksen
hiekkalaatikon märkään hiekkkaan
kadotin muovilapioni ja ämpärini
 
mikä unelma
mikä matka
mikä kipu
                         
                          suljin korvani muiden mietteiltä
olin yksin suurin ja mahtava, kaikkitietävä jumala
käänsin katseeni pois pelkuruuttani ja ylpeyttäni
olen tämän kuplan paras versio
tämän tuulisen maan
pelottavin variksenpelätin
 
mikä unelma
mikä matka
mikä kipu
                         
                          anna armon almu, minä kerjään sitä
anna minulle takaisin rauhani tässä uppoavassa laivassa
anna löytää syyni raskaille huokauksille loppumattomien
kaarnalaivojen vanavedessä, aaltoihin hukkuvissa
toivon heijastuksissa, veden alla, yllä tulipallon
 
mikä unelma
mikä matka
mikä kipu
 
                          älä unohda minua, älä jätä
ilman yhteyttä maalliseen, älä paiskaa korvieni sisäovia
turhan lujaa kiinni, anna uusi alku
matka kivun alkulähteille, kipeistä kipeimmille
päästä minut maaliin
 
mikä unelma
mikä matka
mikä kipu

äiti ikkunassa, isä ei ollutkaan jeesus
helmivaloa, puikkojäätä
täysiä telineitä, puhdasta vasta
kuollessaan kädet ristissä
puupalttoossa
 
oja kuiva lietteestä, et voi kastaa
häpyluuta tuntemaan lämmintä
ureaa ja vapautta
lapsuutta ja tuotantoeläimien
ahnasta huutoa
elinkamppailua pienissä yksiöissään
kuin isoaivoihmiset omissaan
 
pienestä ponnistus
minne asti kiitää hän
kun pesee
uskon
toivon
ja r-sanan pois
kaiken tärkeän muistaa
oman kivun kuplan
kunhan jo voisi oikaista
väpättävän ruotonsa
sanoa tämä tie
on kävelty
päästä päähän

haistatin vitut todellisuudelle,
sanoin goodbye
en enää välittänyt
vittujakaan
                          kipu oli liian kova kova
tai itsensä toisto
 
itselle häviö
 
olematta koskaan kykenevä
nousemaan minne mieli kuuluisi
kaappaamaan ja saamaan huomiota
tytöiltä,
aina panssarilasin takana
poika, vesihöyry varjoissa
idiotti ihmemaassa
 
en luovuttanut, haistatin vitut vain
olen täällä vieläkin, jaloillani väsymyksestä vapisevilla,
käsilläni kosketuksen unohtaneilla
olen vieläkin tiellä
oikean elämän
kerran alkaneen
eletyn, hukatun, piilotetun
 
sanoivatko silmäsi: minäkin olen epätoivoinen
tyhjän keskelle pääsin unohtamaan
 
sanoivatko silmäsi: kuka olet
lintu vieraan maan, siipiesi havinasta
näen unta kellarissa, jossa vesi valuu
lasivillaa pitkin syvälle kallioon
hyväillen sen uurteisia poskipäitä
 
miksi halusit rauhan
miksi sait sodan
itsekö nousit kivirappuset
itsekö laskit alumiinimäen
onko nälkäsi huumaava vieläkin
onko janosi muutakin kuin pakoa mielen ansalangoista
 
tiedän yhä mitä haluan;
pisaran aamukastetta
valon ja varjon loimut
tanssiaisten kuningattaren
yön jota ei voi unohtaa
aamun joka silittää sydäntä
kielen jonka unohdin
kauneuden jonka kadotin
 
                          sotiin tarpeettomiin
                          uhoon yhä suurempaan,
                          kaipaukseen onnellisuudesta
                          sen katkotuista raajoista
                          luotuun kuvitelmaan

pihkaa päiväpeitolla
minulla on tulevaisuus
olen hengissä
                          ulkona viimeinen talvimyrsky
meteorologi ei sitä sanonut
voisi antautua koko päiväksi
olla taas itsensä rakastaja
 
9 sataa grammaa katoaa
vakuumin läpi en haista elämää
                          olen mennyt läpi
muovista ja muodista
neliönahka odotaa lepuuttajaansa
jossain kylmässä varastossa
vailla kotia
 
pihkaa pohkeessa
musta peukalolla linttaan painettu
galaksi
siviilisaatio sikiää
kunnes ajan porsta
verinaarmuin raapii
unoduksen hermot puhtaaksi
 
pihkaa hiuksissa
kuin purukumi tai omatunto
huomaanko sen kadoneen
polvillani soran päällä
mustien lintujen kolonna taivaalla

kohti jonnekin, minne on varaa
mielen matkalipulla, olla hetki
ihminen, täysi mahdottomuus
typerät haaveet jotka saa
kiinni, antaen taas lisää
yhtä merkityksettömiä
 
olen samaa tai eri
mieltä, olen vain yksin
yksi sankari, väärässä valtameressa
kipua kellukkeena, valoa valtatiellä
 
onko pakko ymmärtää
muutakin kuin hiljaisuutta
onko pakko toivoa ankkuria
kun molemmat kädet kiinni ruorissa?
 
antaako yö pakoni anteeksi
muuttaako se koskaan mitään
muuta kuin kaiken, hauraan pakkaskukan
juoksevaksi kristallivedeksi
 
syökö se kaiken tilasi
maatuuko mahdollisuutesi
huutosikin jää kurkkuun;
sanoitko jotain?

ajan kovempaa
                          tänä vuonna kun olen vielä
nuori, villi, vertaansa vailla
                          unohdan nöyryyden
en kumarra, vaikka ehkä pitäisi
sanoa kiitos ja anteeksi,
en pelkää lumen alta paljastuvaa
kitumaata, kitsasta
vaivalloista vaeltaa lävitse,
ohdakkeiden jalkopohjani
rei´ittävien
 
en näe puolta,
vaan aina täyden maljan
henkeni liekin voimakkaan leikin,
                          olen kuristumatta,
kaiken saman nailonköyteen
näen väsyneisyyden läpi ja koen unia kauniita
yksinäisellä järvenjäällä kurottaen pohjaa
 
                          olen umpiossa sameassa
                                                    lasiaismaisessa maailmassa
unelmoin jälleennäkemisestä
                          ihon tanssista, kaiken kivun
                                                    lähtölaskennan
jälkeen unohtavasta,
siitä ettei ole kuin uni
jota saan katsoa
olla unessa uneton,
vatsa täynnä rakkauden kiharoita

selvinpäin suorittaa
kännissä luovuttaa
ei oikein osaa silmiin
katsoa maailmaa
 
maailmaa sinistä, suurta allasta
kaikelle kelluvalle roskalle
kerran vain ajopuille
 
selvinpäin suorittaa
kännissä luovuttaa
ei oikein osaa silmiin
 
tähyillä mustuaisia,
täydellisen pyöreitä planeettoja
onko niissä rakkautta minulle asti
olenko jo unohtanut tulen tekemisen taidon
 
selvinpäin suorittaa
kännissä luovuttaa
 
levittää taas kerran kätensä kuin
jättiläisalbatrossi siipensä, en osaa olla vapaa
kivusta, en nauraa sille, en antaa sen kuolla
pysyn kuoritumattomana täynnä säröä
 
selvinpäin suorittaa
 
ajan ajan täyteen, etten joutusi
sen  qiljotiinin alle miettimään totuutta
ennen salamanopeaa iskua, joka vie mielen kanveesiin
eikä ole kuin ruumiin astia, epäolennaisella täyteen ahdettu