KOTIINPALUU
 
vasen käsi painaa ratilla,
olen matkalla seikkailuun,
liukasta liukumäkeä,
toivotan huomenta,
neulat terävinä
hoitajat odottavat,
suonia kehutaan
valinnan vaikeutta,
kumman puolen
pinnan puhkaisee,
puhumme tästä hetkestä,
olemme orientoituneita,
silmämme palavat,
iskukykyisinä
 
veri luo vaikutelmaa
kuolevaisuudesta,
samoin kuin
elinvoimaisuudesta,
onhan tämä
kieltämättä liikaa ajoittain,
toinen syntymä,
havahtuminen
mielen äärettömyyteen,
todellisuuden
kvarkkien aistiminen,
joka hetkessä,
voit olla paikalla
tai poissaoleva
 
hentoat ja raskit
nykyhetken ihanuuden,
mikäli uskallat
antautua onnelle,
tai palaat
aina uudestaan
aamun hämärään,
pelkäämään
itse luotuja loppuja,
rakkaudettomia
 
matkasi kotiinpäin,
on alkanut
tapahtua ihmeitä,
kohti valoa
eloa ilman häpeää,
eloa tässä ja nyt,
kaikki hyvä tapahtuu
jos olet ihmiselle ihminen,
selviydyt aitona ja kipeänä
 
rakastat täristen
kukkaasi kirkkautta janoavaa
hedelmiä
kognition säteilyssä kasvavia
samoin kuin
rakastuneita
luottavaisia,
kuhertelet sokeasti,
koomassa valvoen
ja hyvyys tulee,
kutsumatta,
kutsuttunakin,
peilisolut aktivoituvat,
on hyvä olla yhdessä,
tai yksin tuulisella vuorella,
kuunnellen viestejä,
muinasia ja nykyisiä
kokemisen
palapelin palasia
 
opit vastaamaan
hymyyn
opit olemaan ihminen,
päivä kerrallaan
nuolet hikipisarat
ylähuuleltasi,
löydät yhteyden
kohinasta
 
99,9
prosenttisesti
samaa ainetta,
tulen vastaan
kädet auki,
halaten olentoa sisälläsi,
opin koskettamaan
elävää,
pelkoa yhtyä
erotakseen,
annan käteni
uskolle hyvään

EMOTIONAALINEN REAKTIO
 
saan sinustakin
pisaran
agressiota tiristettyä,
jään
kiinni
kuuntelemattomuudesta,
hymyilen
kun saan
kivikasvosi
näyttämään
suuttumusta,
puheesi
intonaation
vavahtamaan,
silmäsi
pettymyksen
sumuun vajoten,
minut täyttää
onni
kun sain ravistella
nuupallaan
olevilta
oksiltasi
lumet,
muutut
näkyväksi,
onko tämä
lähimmäisenrakkautta
vai kusipäisyyttä?
 
en vain osaa olla
helistämättä
kelloa
tyhjällä
pöydällä

NIISKUPEIKKO
 
Niiskuneiti kylmissään
yksin aina vaan,
hymyilee
kaunista hymyään,
jäisillä silmäripsillään,
pihamänty ripottaa
täyttä valoa
vasten lumihiekkaa,
olen
häikäistynyt
olemassaolosta
menen tapaamaan
palelevaa,
ajamme taas hetken,
olemme yhdessä kuin
lapsena lupasimmekin,
saan vihdoin sanottua,
mammalle
ja papallekin
tahdomme
saman kiven
päälle
kyyhkylöitymään
 
kirkkaana
super
sunnuntaina,
hajuveden tuoksu ladulla,
uneksija
haaveissaan,
myhäilee
koska uskaltaa
olla katsomatta
monojaan,
sydämessä on tilaa,
mademoiselle
päiväunelmissaan,
kauneinta
rohkeutta
olla kukkanen
metsäpolulla,
armoilla
ohikulkijoiden
 
tulen taas
kun sataa auringosta
ja sydvesti keleilläkin tulen
noutamaan majakkaani
hehkua
supisevaa,
jokapäiväisen
salaisuuden vaalijaa,
nilkkakorun
ylvästä kantajaa,
kiemurtelemaan syliini
kiihkosta käärmeenä,
pilvilinnoja läsnäolosta
vuolevaan,
sänkyjen ja sohvien
alustaian 
silmistä löytävään
 
olemme
kaksi hupsua,
minä haluan
olla hupsu,
jättää
aivot ankeloitumatta,
hupsutella
lailla
rakastuneen

RELIIKKI
 
mustan majan
valot hurmaavat,
olet tiskillä
muumien musta
lentävä pantteri,
alan jo
päästä jyvälle tästä,
juot ja tanssit
kuin langennut,
olen sinussa kiinni
alkoholina suonissasi,
ilta jatkuu
silmänkääntötemppuineen
 
poltatko vai nuuskaatko,
poltat tietysti,
savuke sormissasi
raskaustesti puikkona,
puhallat savun
tottumattomasti,
esikoululaisena,
luomme merkitseviä
katseita,
salassa
biljardipöydiltä,
niiden vihreältä
veralta
kutsuvalta
olemme
Simba ja Nala
 
illan kello sanoo
lähtekäämme
kyöpelöimään
asuntosi
kattovarjoihin,
parkettilattian
korkoraavintaan,
heitämme vaattemme
tunkiolle
hetkessä olemme
alasti
nauramme
toistemme hävyille,
laitan karnevaali
hatun päähäni
mennessäni
jalkopäähän,
puhallan
hampaankoloon
jääneitä karvoja
huuliltani
räjähdät nauruun,
jatkaessani
arkeologiaa
elävältä syövän 

VINYYLIMASSAMIES
 
puhun kuiskaamalla
itselleni,
ettei tietoisuuteni
kuulisi,
maustetyttöjen keikalla
pidän silmäni
kiinni tulevaisuudessa,
tulin siirtolohkareen
linkoamisen päästä,
kuulon ennenäyn
 
kiuas kaiuttimena,
ikkuna jonka
juurakko
ajoittain väistyy
ja näyttää helmi-illan
mahdollisen Tuomen
pahaenteiset oksat,
taustalla muumitalon sineä
valkoinen vimma
kumparoi, peittää
yhteydettömyyden,
löydän taas itseni
hiljaisuudesta
jota olen paennut,
kuulon
näön
maun
tunnon
taa
 
risti-istunnassa
olenkin auvoinen,
mielissään
kaiuttomuudesta,
tulee kylmä
eri kontekstissa,
menen
lämpöiseen
talooni mustikkaiseen
 
puhelu loppuu
emootioon
nykyhetken
kestämättömyydestä,
se on jossain tuolla,
onni kuin
tytön hymy poskipäillä,
sait sittenkin
sen uuden elämän,
minä jään
korjaamaan
tätä päätä ehommaksi,
sellaiseksi
joka ajattelisi
ruusuja vesisateessa,
kovaa ainetta
sydänkesän,
kielen tanssia kevyttä,
huumassa nykyisyyden,
mielen
elävässä tulessa,
tuhkan tukemassa,
kuulen tinnituksen
ja tiedän makaavani
pinkkien pilvien päällä
kellon
soittoon herään
terälehti
katakombistani
puujalka
onnelan kynnyspuulla
otan vain
kärsimyksestäni
 
silmänympärysseudun
välittämä
informaatio
jää pimentoon

RASKAANA
 
odotan aikaa,
jolloin olen kuollut,
sitten voin keskittyä
enemmän elämään,
siihen asti
täytyy pysyä
toimeliaana
 
arjesta suoriutuminen
tuottaa mielihyvää,
huomaamatta
tulet
pystynukkeneeksi
kokonaisia
vuosia
 
kehässä väliinputoajien,
kun nostan päätäni
sieluni soi,
kuin lasken silmäni
ympärilleni
laskostuu
rauha,
elossa
olon
kustannuksella

NIPSU
 
mutsilla  taas huolia,
valuvat korvani läpi,
möyheästi
lankapuhelimen
kierrejohto
luuriin,
ylitin kadun toiseen aikaan,
mukulat kivissä,
Sirius taivaalla,
onko täällä ketään
jakamassa vuoria?
 
pilvessä olleena sanoisin,
miksi et voi ymmärtää
samaa mitä eilenkin,
mitä mitä,
et koskaan sisäistänytkään,
kosketuksen ulappaa,
aavaa lainehtivaa aavikkoa,
missä loputtomat polvet
hyväilevät kasvojasi!
 
luen sinulle runon tuoksua,
elämä voisi olla ihanaa
arkea alla Auran,
kun vain hyppäisit
tuntosarvihypyn,
kuusesta mäntyyn,
koivusta pihlajaan
liplattelisi
nuoruuden hulluus itämään,
saisi olla oma
karhea koura
kohdussa
 
viiksiä ei kasvanut
ennen suurta
ruosteista putkea,
sen heijastuksessa
jotain lapsuuden
ikiaikaisuutta,
kauhua
pelkoa
surua
hämmennystä
 
omantunnon
tonnin painoa
 

EXIT
 
esiliina laskostuu keskeltä,
mukavasti kävellessä
niistämään
kuopat pihapolulla
vaarallisia kiristämättömillä
turvakengillä,
sormet jäätyy aina
talvella,
kaksi pinkeää
vai yksi lerppu?
 
olemassaolo tuntuu hyvältä,
vaikken jaksa ymmärtää
mitä luen,
johtuuko se eilisestä
vai tästä päivästä pälkähästä?
puoliruoka höyryää pakkasessa,
yksinään pyöreällä hennolla,
haen sen kun olen nuollut lautasen,
kuin rippeet sulaneen jäätelön,
tukka sidottuna
ja pestynä
 
juon jälkiruoka teeni,
kuin siitä jotain hyötyisi,
valkosipuli
on esituhonnut makuaistin,
etusivulla villapaitamies
kylmä mies,
tunteeton mies,
sellainen
josta aistii
hänessä
olevan
ristiriitaa ja salaisuutta
 
silmälasit kirjan kannella,
keskenään
ymmärtävät toisiaan,
terassilla hahmot eivät liiku,
elleivät
yölliset
pedot niitä liikuta,
raatele
ja merkkaa omakseeen
 
hän odotti minun
sanovan jotain kaunista,
pikku kaupasta,
kuin normaali höyhen,
kiinnostunut leijaillessaan,
tosikkona
on vaikeaa olla
pilan tai sarkasmin kohteena,
pitäisi osata nauraa
muttei kykene murtumaan,
kykene kuin
katsomaan putkikiikareilla
lähimmän mahdollisen
poistumistien

HASSUTTELIJA
 
siivoton
mieleltäni
kieleltäni
kyökissäni
talon,
uksen sinisen takana
ellet
istahda tuokioksi
terapoitavaksi
antajaksi
naurahduksen,
hymähdyksen palleasta
 
katson ohi
tuttuihin silmiisi,
enkä muista tai tajua
ovatko ne
vaaleansiniset
vai hybridiharmaat,
olet käynyt parturissa,
ja taas parturi mokasi,
leikkasi liikaa edestä
 
juon keittämääsi vettä,
lämmintä vettä
ei saanut juoda,
ja muumi teetä,
sinä kahvia,
laitan maitoa ja
yhden sokeripalan,
tapojeni vastaisesti
 
puhumme niitä näitä,
ehkei syntyjä syviä sentään,
päivä on liian aikainen ja
kirkas suurille ajatuksille,
asuntosi ei vielä
tunnu kodilta,
ei ole sinun näköisesi,
avaan sälekaihtimia ja
katselen tiilirakennuksia,
käymme hiukan
lumisella
terassilakin jaloittelemassa
 
vien sinut
lopulta
synnyinkotiisi,
pienen matkan päähän,
uskollisella ratsullani,
otat minun postin,
koska olet postilaatikon
puolella autossani
olet jo unohtanut
missä laatikkoni

LÄMPÖ
 
kynsistä verta
viikatteesta hikeä,
ei voi tietää mitä
pitkässä juoksussa piilekään,
tervasumussa pakarat
ja kantapäät lauteilla
kiuas huokaa,
tuima tonttu tulee uksestani,
täytyn hiipivästä hengestä,
lunnaista joita kaipaan,
suojalumelle jää
varpaiden jäljet,
paljasjalkaisten
 
kotipuiden kyljet kosteina
kutkuttavasti, hikisten
uimahousujen tuoksussa,
yksin märässä puusaunassa,
vaadittu todistuksia
oletko
elossakaan helmissä jumalan?
 
menen jo,
tuletko koskaan perässäni
hämärään autiuteen
kultamuikkuseni,
riisuin jo voittajat,
odotan täytäntöönpanoa,
euforiaa jääpuikossa silmissäsi,
tihrustan loskassa
soppeeni uneksimaan
soossia ylivuotavista lautasista
 
samassa laittomassa tilassa,
laillisessa
illassa hupenevassa,
emme muista
miksi erosimmekaan,
kaikuna korut silmien
 
hellyydestä
                          taipuvat vihaan
                                                    ääni kuihtuu
muiston magneettikuva
                                                    ylivalottuneesta
silmittömiksi tunteiksi
                          kantaaottaviksi

PUMPPUHUONE
 
isot pojat puhuivat
ja kasvoivat ja puhuivat
lekaharkkoneliö,
ulkonurkat
kuin jättiläisrotan syömät,
täällä räystään alla
tuuli tuulee
ja tuoksuu eritavalla,
keltaisena,
nuoruuteni sävyssä mykässä
 
elämän joustovara,
taide ja uskoutuminen
olen olemassa
ollakseni tässä ja nyt,
perhosia vatsassa
kun edes ajattelisi
normaalia
kanssakäymistä,
raa’an okran kotia,
avautuvaa palmikkoa
 
ujous ja pelko
ohjaavina voimina,
kauhistuttaa etten
olekaan se minä,
johon
illuusioissani
kuvittelen pystyväni,
itsetunto ja maniapäissäni
väsymys tylsään,
painetaan
taskuun nenäliinaksi veriseksi
 
rikon veden kalvon tutkaimellani,
jonka jälkeen intuitio riisuu
vallan maalliset symbolit,
jonka jälkeen aina herään
tuoreesta kuvituksesta
märissäni ja kylmissäni
tyhjältä
penkiltä simaiselta,
kostea puu kotinani,
kotilonani

PUHEEN TUOTTAMINEN
 
pakko puhua päälle,
avata sanainen arkku
ettei unohda puheensa
lankaa punaista,
sanaa juuri
oivallettua,
totuutta tultapelkäämätöntä
 
jos alan miettimään
tekemisiäni reaaliajassa
askareita toteuttaessani,
kaikki menee mönkään
ja kaavat unohtuu
ja homerismi voittaa kroolauksen
 
mielikuva ei voi koskaan
vastata todellisuutta
tässäkään asiassa,
eli on suositeltavaa
fantasioida tuntevansa,
itsensä muissa mustikoissa kypsissä
 
iän, itsevarmuuden ja
elämänkokemuksen
myötä saavutettu status
jota moni kadehtii, vaan ei
kantajansa,
hän onkin
outo ja intiimi hahmotelma
 
paniikki vaanii lakanoissa,
mikä on
tämä maailma,
johon en ole tottunut,
saako siellä puhua,
saako tuntea,
entä lihoita lihoista kukkeista?
 
otsassa tulikärpäsiä,
teinkö kaiken
oikein äiti,
kun et ollut vieressä enää
katsomassa
kun sanon: katso äiti,
ja hetken päästä
itkuissani
kun en ollutkaan
tasapainoinen,
mennytkään pelkäämättä
siltarumpuun pimeään