kaipuu on kova maalämpöön
vaikka olisi aikaa tehdä perillinen
näille mielen surullisille aarniometsille,
näille loppumattomille sadepilville,
aivotoiminnan ja puhumisen
vaikeudelle
 
aina nurkassa
yksin koko pitkä elämä
samaa kiinnostumista turhanpäiväisestä,
ihan koko elämästä
 
rutiini on simppeli, herään ja kärsin
kuten sanotaan,
samaa helvetin kierrettä yhtä kaikki,
mies menettää viimeisenkin toivonsa,
ei kaikkia ole luotu kestämään tätä
loputonta samaa päivää,
grindausta
 
pakko lukea, pakko kirjoittaa
pakko sanoa, pakko ajatella
pakko saunoa, pakko urheilla
 
pidin enemmän olentoni herkyydestä
kasvuvuosina, lapsuuden aikaan
ujoudesta ja hienotunteisuudesta
jotka hukkasin tai piilotin
tahdon sen vapisijan takaisin
tahdon sen äänen värisijän
tahdon täristä totuuden tiellä
tahdon naurattaa naisia
kuin pikku casanovana
tahdon tappaa egoni yliampuvan
tahdon seurani olevan väärtiä
tahdon pitää taas arvoistani
 
pakkoko oli muuttua,
esittää pärjäävänsä
sen vähän mitä tähän asti on pärjätty,
oltu paikallaan muttei läsnä,
taakka on liian painava,
en jaksaisi enää senttiäkään,
silti ponteva tekohymy kasvoilla parhaina paivinä,
pahimpina ei voisi vähempää kiinnostaa
hymyillä tai puhua mitään
tai katsoa silmiin ainuttakaan olentoa, peiliä vastarannalle
 
tätä tunnetta voisi kutsua turmioksi,
peloksi ettei mikään koskaan muutu,
pysyn yhtä vajavaisena kehdosta hautaan,
yhtä onnettomana
kaiken tämän väsyneen teatterin keskellä
 
antaudutaan taas tunteelle kuin huora,
joka ei voi luonnolleen mitään,
antaudutaan ja katsotaan
kuinka syvälle synkkyyteen tai kirkkauteen
se minut tällä kertaa vie
miten se maalaa tämän hetken
verenpunalla
kuin saunan jälkeiset rusoposket
vaikkei sisällä mikään loistakkaan
on vain auringon polttamana punamulta
halvimmasta ulkoverhouspaneelista kiesineenä
ja lohkeilevana kuin iho tai sydän
 
elänkö niin vastuuttomasti että tieten tahtoen
aikautan lähtöäni vai uppoudunko taiteeseen,
loputtomiin tarinoihin ihmisyydestä,
siihen että lopulta
kaikkien ponnistelujen jälkeen
oikeamielisyys voittaa,
mutta se vaatii sydämeltä kaiken
niin tuomarilta kuin syytetyltäkin
 
heikkouden ja vahvuuden
rakkauden ja kuoleman
turhuuden ja tärkeän
ajanhukan ja unohtumattomat hetket
 
maalämmössä kenties,
 
ympäripäissään katson kevään silmuja
nupuista poimin mieluisimmat,
kevyesti riidatta,
sopisi yhteen kuin kevät ja elossa oleminen
raskauksineen kaikkineen
syliin jäisin iäksi
silittäisin surun orjantappuratukkaa
painaisin pääni muhkeisiin mullanmuotoihin
minun muottiini, loppusijoituspaikkaani
hunajalta tuoksuviin käärinliinoihin
joihin hengen jättänyt ruumiini
on verhoiltu päästä varpasiin
viimeiseen kuosiin
 
silmät kyynelkalvoilla
osaisin jo rakastaa
itseäni
toisia
maailmaa