hautausmaan kivimuurin kuivuneet ohdakkeet
väreilevät toukotuulessa,
muurin takana esi-isät ja muut olennaiset
ja rakas veljeni leijonamieli,
kielimuurin takana ikiuneen vajonneet
 
puhuimmeko samaa kieltä edes eläessämme,
näimmekö toistemme luovuttaneet
karvasilmät, pystyyn kuolleet
kulmaluiden harjakset
niiden galaksit
kuin avaruuteen heitetyt
niille sijoilleen
ikuista voipumista
sojottavat värekarvat
 
kuin övereissä,
aina kaivattiin rakkautta
sanottiin totuus ääneen
ja kuoltiin häpeästä pellit kiinikin
suru säilyikin orana
unohdimme enkelit maalliset
maanpäällisiin surmanloukkoihin,
luovuttamisen viileyteen
pelkuruuteen synnynnäiseen
luostarin koville makuualustoille
aamuteloituksen kajahduksiin
kun nimi oli kailotettu
ja saasta tuotu julki
 
lastauslaituriin eivät vuosikymmenet vaikuta;
teräs ja betoni kestävät aikaa hyvin,
paremmin kuin elävä kasvinkumppani
 
siitä on jo vuosikymmeniä kun elimme
sitä varjoista kesätaikaa
suumme makean hymyn punoma
lapsen silmissämme toiveikas armo
kuin äidin joka peittelee kohtunsa hedelmän
risteävin käsin
toivorikkaana
visioissa pellavapää
somnolentti
 
vapauden murheenkryyniin
elämänilonsa kadottaneet,
lapsuus hukkunut
tihrustaviin, nihkeisiin sydämiin
kuiviksi korpuiksi näivettyneisiin
sosiaalisen median ihanteisiin
sairaisiin arvoihin,
saasteeseen joka täyttää meidät
kasvaimilla ja kuolemattomuudella
lasten unohtamiseen
ruutujen ääreen
 
narrinsauva kävelykeppinä
minusta tuntuu
vaikkakin vakavimmasta päästä
lähdin veitsen terälle luistelemaan
joskus jopa nauran tälle maailmalle
sen silmuille ja silmille vedessä
 
väsyn herkästi
enkä pysy vireessä
monta olentoa taistelee
hurmaavasta huomiosta
käsieni sametista
mieleni mahlasta
yksinäisyydestäni
serpentiiniviidakossa
viimeisestä puhalluksesta
kynttilöihin kermaisiin
 
eteiseen jää tuntemus;
mosaiikkitarroin koristeltu väliovi sulkeutuu
aavistus käsittämättömästä tyhjyydestä,
ulko-oven kerran sulkeuduttua naksahtaen
lopusta joka imee kaiken vakuumiksi
 
väri karkaa rusoposkilta
nahkasi kyyn luontoon hukattu
pala ohueksi käynyttä taljaa
suojaasi hipaisusta kareilevaa
puheesi katoaa kuin
vierastavalla lapsella

mykkäkoulusi

tahdosta riippumaton
 
olet jo poissa
versomassa oraitasi
tuonen lehdoissa
hiekkateiden pientareilla