verta ja kipua loputtomiin
pitäis olla hauskaa mutta ei ole
kuin hipaus tai hyppysellinen
liikaa tai liian vähän saatuja oppeja
onnettomia iltoja kun en jaksa aina käpertyä itseeni
nauliintua silmilläni jonninjoutavaaan,
rauhoittua nahkaparatiisiin
 
tässäkö tää oli, kun en voi enää tehdä niin
koska se tie on nähty, silti olen huono ja arvoton
vaikka kuinka muuta yritän itselleni väittää, olla ja olenkin
enemmän mihin limbossa oleva mieleni uskoo,
jos teenkin tänään näin
silti huominen saapuu tyhjällä tavarajunalla
hakemaan minut kuoleman kentille
katsomaan ikuista tyhjyyttä silmiin
 

talven vaippa peitti mustan maan
nähdään taas keväällä, ollaan ilon kukkuralla
haukotaan ahneesti happea, ja tehdään kaikki mahdollinen
jotta oltaisiin jotenkin parempia, 
ainutlaatusia hippusia kultaa,
valonsäteitä kaivattuja
ja silti onnellisimmillaan tehdessä jotain, flowssa
ollessa osa jotain
antaessaan itsestä muutakin kuin onton kuoren
rakastaessaan jäistä maata
pimeyttä ja uskon menetystä
 
ilta saapuukin ja kaikki annetaan anteeksi
anteeksi se että satutaan tämmösiä olemaan
ja liian väsyneitä muuttumaan, 
mihin kanssaihmiset haluaisivat, 
sama kulmikas minä
löytyy viimeistään lapion avulla,
siellä se on aina väsymässä tähän samaan karvaaseen
kadonneseen aikaan jolloin ei vielä puhuttu,
mutta ymmärrettiin kaikki tarvittava
sinä olet minun vereni ja tervetullut
tähän maailmaan poikani
kukka joka kuolee
kosketuksesta
 
tämä aika ei saa suurmiehiä
nousemaan haudoistaan
jäämme lepäämään pienet ja suuret
taidolliset ja taidottomat
kunnianhimoiset ja himottomat
luovuttaneet ja luovuttamattomat
kaikki hukutaan
merkityksettömyyden mereen
emmekä halua pelastusta
vain tarkoituksen
tälle olemassaolon
kidutukselle
nipistyksen jotta voisi jo herätä
 

painajaisesta painajaiseen

                                                 

helvettiin on helppo päästä,
pikaisesti
minuuteissa, sekunneissa, on helppo
unohtaa kaikki, keskittyä tähän hetkeen
jos hetki sen kestää,
helppo kääntää kaikki nurinpäin
pestä hetkeksi puhtaaksi
lumivalkeaksi todellisuuden vastakohdaksi
 
pilviliito tuo hakkuun tuoksun sieraimiin
vie mennessään, kun istuin lattialla
kädet polvien ympärillä,
päissään ja onnellisena, avautuen kauneudelle
kylpyhuoneessa sinä ja minä, sekä umpisolmu
 
siitä alkoikin muutos, olinkin tosissani
miten elämää voikaan vierastaa
kokea olevansa ainut joka elänyt
nähnyt haaksirikot, ei koskaan oppinut uimaan
hyisessä vedessä muiden hukkuvien kanssa
ja valehdellut sen riittävän kunhan hengitän tai en
vain tiellä olenkin todellinen
en kenekään suurennuslasin alla,
en kenenkään toimesta
tee tulta autiolle rannalle
jäädyn ja käperryn kerälle
odottamaan kepillä tökkimistä
heräämistä kipuun
 
vapauduin mutta vankilastani en päässyt, 

en kohdannut silloin, en kohtaa nytkään
kun luulen maailman odottavan jotain,
muuta kuin pulssini, suurtekoja, portaiden askelmia
mahdottomia nousta, mahdottomia ryömiä,
vain humalassa voin oksentaaa todellisuuden
johon ei vastausta tule näiltä seiniltä lattialta tai katolta
kaiku vain vastaa: elä nyt ihminen

omakuva vääristynyt, kätesi pestyt ja hoidetut

maailman mullalta suojautuneet
 
ikävä aikoja kun nauha oli alussa
kun sai vain olla päätähti
omasta mielestä paras
maha täynnä pinaattilättyjä sokerikuorrutuksella
ja tyttö kaverina, kuin elokuvasta,
``mitä on onnellisuus´´
nyt on vapaus ja ikuinen tyhjä onkalo
hiidenkirnu joka ei täyty
piripinnassa ennen vanhaan
sokerissa suupielet
nukkuessa yöt
lapsuuden villan

 

 

juuret kalliolla, yritän opetella
siirtämään kipua
kauemmas, mutta aina se odottaa
korkoineen kuin saapuva laiva
pulleine ruumineen
ruumiineen
 
väärässä taas kuin kauneimmat puut
hyödyttömimmät, jos ei näe
tarkoitustaan, ei pääse pakoon
olemassaoloaan, ketjuna kaulassa
roikkuen, läppänä sydämen
ikiaikainen tyhjyys, ja mielenkiinnon menettäminen
kaikkeen mihin koskee, kuin olisi  lainannut laseja
joilla näkee kaiken turhuuden
paitsi lapsen riemun
 
mitä teen täällä taas, miksi edes yritän
olla jotain mitä en koskaan kai saa kiinni
kuin sattuman kierteen kautta, kuin
korjaten samaa, aina uudestaan
saaden pinnan vereslihalle
itkemään elämää, josta ei tule kuin puolivalmista
korkeintaan 4+, yrittämisestä
 
ja vielä pitäsi jaksaa nauraa
olla kevyt, sudenkorento
täpläperhonen käsissä, hakkaa siipiään kiivaasti
kuin sydän kohouman päällä pakahtuva
jälki jää lihakseen, muisto mielen kuralätäkköön
jota muurataan suoraksi
silitetään kuin rakkainta
usvaisessa aamussa
kaikkivoivaissa häkissä
synnytään tälle tielle
näille väärille raiteille
kivisille kilometreille
itkuisille iäsyyksille
 
anna jo aamu
anna jo yö
anna toivo joka ei lyö lastasi;
tämän maailman
kapinassa kuollut
halunnut elää enemmän
jättänyt jäljen
ollut ihminen kulmikas
laatikkonsa vanki
putkensa nokisen läpi katsoja
rintansa raukka
aivojensa adjutantti
poispäinkatsoja
toivottomuuden ylistäjä
ikuinen pakolainen

kerran tiellä nähtyjä
hallusinaatioita
ei kannata unhoittaa,
tuntemusta olla
aivan tavallinen
ihminen ihmisten joukossa
rakastaa sanomatta
sanaakaan
humaltua aivan liikaa onnesta
ja olla muistamatta hyvää joka
pääsi taikakeinoilla läpi, käytti
sanoja niin kauniita,
hyvin harvinaisia
taikka pahaa
joka sanoi asian ilman pehmytkudosta
ilman vaippaa, vailla sulan maan pehmeyttä
 
kesän mäntysuovan tuoksu ilmassa
kuin lapsuuden unessa mattolaituri
tomerat naiset räsymattojensa kimpussa
auringon raidat iholla vedessä
vaahtoa ja levää ja siitepölyä
lämmintä vettä, ravintorikasta aikaa
olla vain onnellinen ja kuunnella hyviä neuvoja
hymyssä suin, ajatella maailman olevan tässä näin;
hyvässä ja pahassa
leutoa sameaa vettä
kalanpoikasia
poikasia uimassa vailla vanhuuden tuomaa roolia,
jota on kai elettävä, ellei muutu
ja muuttuhan sitä, vaikkei haluaisi
muuttuu muumioksi, joka kerran oli lapsi
sisävedessä mäntysuovan keskellä
iloitsi elämästä
oli elossa,
saippuakuplat katosivat mysteerilistalta

lipsumista linnunradalla
olematta olevaa,
tietä ja sen
vääristyneitä viittoja,
tiukassa kuin pihkainen suudelma
rohkea,
pelkää aina eniten
valon alkua loputonta,
minne sitä
piiloutuisi,
alkaisi taas elää
jotenkuten nauttien salaa,
juomattomasta vedestä, männyistä
kevät auringossa pakahtuneista
 
olin taas väärässä,
kuin aina ennenkin
en tuntenutkaan mitään,
tai pahaa oloa ehkä kuitenkin,
en osannut lentää, en värittää taivaan kantta,
niin harmaata, ikiraskasta todellisuutta,
jolla on suomuiset kasvot
limaiset,
vääristyneet,
osansa jo maailmalle menettäneet
 
kuihduin ja kasvoin viltissä
mielen anoreksian,
vapautta oli jossain lukkojen takana
olla olemassa,
ilman arkipäivän nippusiteitä
aivoissa ja ranteissa,
niin kireällä ettei veri kiertänyt
aivosolut kuolivat,
samaan ikiaikaiseen taisteluunsa,
miksi ne vielä yrittävät,
raukat vanhat parrat,
pienet puhumattomat lapset
jotka eivät koskaan kasvaneet täyteen mittaansa
 
hukassa mutta elossa
väsyneenä mutta vielä järjissään
toivonsa menettäneenä mutta armossa
alussa mutta lopussa
viimeisessä kohtauksessa
levitän käteni kalliolla
aurinko antaa viimeisen voitelunsa
meri alhaalla liian kaukana
taivas liian matalalla
lennän pois
liukenen

tekisi mieli,
sen näkee mun silmistä
hymykuopista,
pienestä eleestä
kun vannon
rakkauden olevan pyhää
 
haluaisin taas
astua paratiisiin
ilman pokea
ilman moraalinvartijaa
työntää pääni syvälle viidakkoon
olla ilman happea,
välikuolla vuolaaseen virtaan
nauttia nauttimisesta
maistaa elämä
karvas ja kaikkivoipa
sisäänpääsy ja ulostulo
 
sen haluaisin tehdä
painavalla etuotsalohkolla
kappailella olevalla rinnalla
sormilla soinnukkailla
sielulla jalustaltaan irroneella
että näkisit häpeäni, sen tahran
jota ei voi pestä millään ohjelmalla pois
 
söpö hymysi
pimeässä heijastava
aarniometsässäkin
tähtenä taivaalla
maan alla ja yllä,
aina mielessä

 

sanoinko mitään,
kun olit kuilun reunalla
yhdellä kädellä roikuit
mitä yritän/yrität esittää
kuolevaa/kuolematonta
silmissäsi näen veren
maassa näen veren
olet kuollut,
kuin tahtoisinkin olla
kanssasi ilman pulssia
 
ilman tätä yrittämistä,
ilman silmiin katsomista
ja vaihtoehtoja oli, loputtomasti
silti aina samaa harmaata kuollutta
väkisin väännettyä
olitko yksin/olenko yksin
aivot sumussa syvässä masennuksen
turpeisessa kourassa
yhteys katosi ikuisiksi ajoiksi
hyvää matkaa velikulta
 
huomista pelättävää ei enää ole
kaikki on kuollut, alkanut elää

sain tietoisuuden
saarekkeen
jolla
kasvaa
alaspäin
kumiankan kanssa
kylvyssä
 
painuvat ihopoimut
kertovat kuorman
raskaudesta
toteavat talven
tulleen tuulitunneliin
 
silmät kiertoilmauunissa
kuivaneet
kuivat rusinat,
lilluvat mielen boolimaljassa
 
ajat sitten, ajoin viimeksi
keräsin rohkeuteni ja vaivuin
sinuun turvaan,
pakenin syliisi silkkipaperiseen
pakokauhun valtameren sylissä
halusin muuttaa itseni
tai maailman kauniiksi

kovaa hommaa
olla tosissaan
rentona, luovana
ottaen ja antaen
saaden ja jakaen
 
rajua työtä, katsoa valmista taivasta
keskeneräistä maata
lautakasaa
ihmisrauniota
rakentaa perustuksia
kerrankin kestäviksi
ei kujeileviksi murusiksi
 
raakaa aikaa, kun onnellisuus
lähteekin itsestä, omassa
psykoosissa hyvä olla
hyvä käydä muidenkin autismissa
poikkeamassa, sanomassa hei
kysymässä miten tuon teit
 
hämmentävä elämä,hyvän kierre on
yhtä totta kuin pahankin
kun vain näet tärkeän
mikään mitä rahalla saa, ei sitä ole
parasta ennen onkin nyt
 
näännyttävä tie, ei välttämättä
eittämättä polku, käyttämättä
valtateitä, valoa rungoissa kelojen
vapautta elämässä muurahaisen

aurinko paistaa
läpi huurteisen mielen
onko viel' toivoa,
olla hengissä kuin käki
oll' laulujen aihe, olla voitolla
viikon puolivälissä
syntyä uudestaan
kivun naulojen kautta
läpi aivojen, ohi aikojen kypsien marjojen
 
sanoitteko mitään,
yön palavassa tunikassa
hulluuden maastojuoksussa,
kaukana kaikesta
sisällä suojassa,
suolassa marmoituneena hylkiönä
luovuttaneiden taivaassa, tien päässä
 
sarastus saapuu silti,
kajastus vie mielesi
lapsuuden laatikoihin
antaa aina armonsa
rukouksen paremmasta
tiestä toivontäyteistä
ajasta ilman aikaa

sanojan valtataistelu,
avainsanojen prinssit ja prinsessat
holonyymien kuninkaat ja kuningattaret
miten paljon helpompi olla vaiti,
tyytyä miettimään motiiveja,
jotka harvoin pestyjä sydämiä
ilman oman onnen tavoittelua,
ilman välikäsiä
voittoa kielestä
 
istun taas hiljaa kotona tai töissä
kuuntelen mutten kuuntele
luulen olevani taattu, tietäväni
jossain sisällä
nousee aurinko
laskee vaatteet päivänpolttamat
vilkuttaa  hei hei
 
riittää tämä tien selväpäisyys
tai hulluus, pelko suussa
höyry silmissä, talja lattialla
toisto kehityksen kannalta otettava,
suotavaa maistaa ylösnousemus,
kipu sanoo tahdon
niinkauan kuin hengität
et ole irrallinen
aivosi ihmisen
kahlitut omiin synapseihinsa
 
pilvillä toisinaan
harmailla jäkälillä
lentosää erinomainen
taivas ei rajana
maan pinta väreilee verkkokalvoilla
pienet pisteet
helppo unohtaa
jättää omaan arvoonsa
 
kuilun reunan jälkeen vapiset polvillasi
armoa et ano
olet tämän ansainnut
ei tullutkaan kuolema,
vaan uusi siemen itämässä
jäisessä yhteiskunnassa,
yhtä turhanpäiväinen
tärkeä
 
pienimmät asiat tekevät olostani
onnen kantamoisen
merkatun miehen
eläneen ja kuolleen

ihmisen halu
rakastaa urotöitään
verta
hikeä
kyyneleitä
sammumaton soihtu
 
hengityksessä rytmi kuin
kaaoksessa, kaatopaikan
muovimeren alta höyryävä
kostea löyhkä
 
luurangon ympärille käpertynyt
kasa lihaa ja mustaa mieltä
kun vain juoksisi kuin makaisi
peittelisi mielen
kuin tyhjän parisängyn
päiväpeitolla
 
peilissä ihminen, tänne asti madellut
uinut ja lentänyt
kävellyt läpi laavakenttien
nähnyt aina unta paremmasta
pellavapäinen rukkanen
vertaillut käsiään
jalkojaan
aivojaan
on luullut rittävänsä itselleen ja
muutamalle muulle
 
tuliko jäädäkseen tuo olento
aivot kuin maailmankaikkeus
avannut miljardeja portteja
jättänyt ne raolleen, tuleville
sukupolville entistäkin
kaukonäköisimmille

valutin vereni uudestaan
lattian rakoihin piiloon,
räpiköin siinä kuin öljyinen sotka
sukeltaen karkuun mustaa vaippaa
näin laivan lipuvan ulottumattomiin,
unelmien jäävän depression jäävuorien alle,
hautautuvan meren sedimenttiin
 
olin taas alussa ilman kieltä, ilman iloa,
tyhjyydessä leijuin astronauttina,
musta visiiri kaiken elämisen arvoisen edessä,
kosketin jumalan kättä, eikä otteeni pitänyt
tipuin korkealta ja satutin itseni
alastullessa taivaankannelta
sen pehmeydestä kallion verilammikkoon
 
perittyä alivoimaa suonissani,
aina kun herään päivään toivottomaan,
sen mustaan syliin
itkun ja epätoivon väliin painan
raskaan loopisssa olevan mieleni,
en näe kaukoputkeni läpi
kuin pienen pisteen horisontissa
pienen pirulaisen
mieleni vartiomiehen
 
kaadun tyhjään sänkyyn, en voinut vaipua
vyöryn sen alle, vedän mukanani kivireen
menen piiloon mieleni yhteiskuntaa
sen loputonta nälkää,
homeista leipää ja saastunutta vettä
haaveita joita ei koskaan ollutkaan;
vain tyhjä pää ja pikkupojan vieno hymynkare
pilke jossain kaukana
silmäkulman takana odottamassa
kun voi taas olla varauksetta oma itsensä
onnellinen tähän matkaan
 
kehdosta hautaan sama tyhjyys,
sama ohikulkijan, ohikatsojan onnellisuus
kun maailma lipuu hiljaa ohitse
ylivuotavan kypsiä ajatuksia reput pullollaan,
reput jotka piilotetaan ylisille pölyttymään
unohdetaan kaikki opetukset
kun itse pitää haavansa tehdä ja parantaa
valua verta ja nuolla raudan maku
 
savupirtin haju on ikuinen näillä lakeuksilla
 
en ole ollut pitkään aikaan täällä