ihmisen halu
rakastaa urotöitään
verta
hikeä
kyyneleitä
sammumaton soihtu
 
hengityksessä rytmi kuin
kaaoksessa, kaatopaikan
muovimeren alta höyryävä
kostea löyhkä
 
luurangon ympärille käpertynyt
kasa lihaa ja mustaa mieltä
kun vain juoksisi kuin makaisi
peittelisi mielen
kuin tyhjän parisängyn
päiväpeitolla
 
peilissä ihminen, tänne asti madellut
uinut ja lentänyt
kävellyt läpi laavakenttien
nähnyt aina unta paremmasta
pellavapäinen rukkanen
vertaillut käsiään
jalkojaan
aivojaan
on luullut rittävänsä itselleen ja
muutamalle muulle
 
tuliko jäädäkseen tuo olento
aivot kuin maailmankaikkeus
avannut miljardeja portteja
jättänyt ne raolleen, tuleville
sukupolville entistäkin
kaukonäköisimmille