Tumma Runo

Mitä pahempi on olo mulla,

sitä kauniimmin soi kannel sulla.

Ahjosta tuskan puhtaimman,

nousee laulu pojan rohkeimman.

Sinne katosi taas päivät nuo,

savesta valmistuu muotti, vuoleman

virran, lastun kuoleman.

Järven toinen laita jo siintää,

mutta minkä järven, siinä

ei nimeä kiillä, tuntematon on

veden liplatus, tyttösen huivin heilahdus.

Muistoja, muistoja puita ja suistoja,

synkkiä metsiä soisia,

äänen kaukaa kuullen, itseäni ihmiseksi luullen.

Herään vielä kerran kuin nukkuva karhu,

eikä silloin sieluni enää murheeseen tartu,

kerran, kerran tie vie yli kartan.

Omalle onnelle silloin voin nostaa maljan,

ja en nuku enää koskaan lailla entisen,

silloin lahjani saanen, palkan elämästä

pitkästä ja piikikkäästä, vuoren kullasta,

ymmärryksestä elon monimuotoisen.

Jää vain soiva runonpätkä,

ilmoille elokuun, kun neitoni unen

vie minut itsensä kupeen,

suojaan ja piiloon,

lauluun ja kiiltoon,

huomiseen ja ikuisuuteen,

olemaan ja elämään,

kuolemaan ja kaipuuseen.