Kasiluokkalaisten kevät (Uni)

Huutavat juhlissa suut nuoren kapinan

raivon ja ”Tosta tytöstä mä tykkään” vapinan.

Me tiedetään jo jotain, et turha tulla meitä neuvoo,

kato vähä ittees pelle, mee kauemmaks keuhkoo.

Niin paljon sirpaleita onnen on kasiluokkalaisen sydän nuori elävä,

”Mulla on viel vuos koulua ja sit mä meen”, meen minne meen

vaikka sen unelman villin nuoren, tulevalla kolmella kouluvuodella nyljen.

Tyttö huonon maineen omaava on jätetty yksin,

syksyisin kesän jälkeen tuntuu niin tyhjältä tytöstä tummatukkaisesta,

mutta kun tuon pojan nappaan, ja vien metsään poikuuden rattaan,

olen taas hetken Kuningatar Aortan, tunteen joka yhden illan kattaa.

Siellä tyhmä ryhmä tää, miettii mielissään: Toinen pitää toinen toisestaan,

kukaan ei koskaan kerro, kuin jätkät, jätkille, mimmit mimmeille tarinan,

pelottavan: ”Hei se on kyllä tosi söpö ja…”, lapsuuden lopun kuvaelman.

Mutta olinhan minä myös kerran kahdeksasluokkalainen, kauhuissaan

painajainen, odotin kuin bussia, kirkonkelloja, milloin vapaudun surusta,

milloin tyttönen samanikäinen vie minut pois kivusta,

ei ole helppoa olla petojen keskellä ilman valoa,

kauan etsin tyttösien paloa turhaan,

vain minulle tehtyä taloa lempeään hurmaan,

onkohan noita keijuja edes kaikille, mietin

antaa olla niiden vaan, kauneuskin lopulta katoaa.

Vuodet saavutti myös sieluni mun,

paljon pahaa ja hyvääkin tapahtui kun

en enää osannut elää kuin lapsena silloin

silmät kyynelissä illoin, aamuisin synnyin uudestaan.

Nyt mä kuolen helposti ja kerralla kokonaan

enkä ikinä palaa samanlaiseksi, yhtä onnettomaksi

aina vaan onnettomammaksi, ja laiva joka kerran oli

täynnä kultaa ja tuoksuja kauneuden, naiseuden, seilasi

pois kurssilta elämän onnellisen, toimesta tutun kapteenin.

Siellä nyt olen kaukana, sumussa, yksin ja unessa,

eikä koskaan ole parempi lopettaa hengittämistä kuin

kuvitelmassa kaukaisessa, yksin ja unessa.