Viiniä lanteillasi, rintojesi painostus.

Minun mieleni juovat sinua,

vuorotellen kuiviin

kastuen, huuleni kostuen.

Hiustesi humina, tuoksujesi omenapuu.

Silmät kiinni muistella

sinua, antaa ajan kulkea

unelmien ihanaa reittiä.

Myös mielesi huomasin,

tuon voiman valjastamattoman

veden voimakkaan kauneuden.

Päivä päivältä enemmän,

jokin vähenee

pian voisi kadotakin.

Alkuun pääsee monia teitä,

olet osa ikiaikainen,

riippuva puutarha.

Unohtaa ei saa ennen kuin

loppuu elämämme,

veremme villi, viimeisen

kerran sydämen kohtaa.

Kesä saunoessa

juodessa

tupakoidessa

Juice Leskinen kalastamassa

suomalaisuutta

Juha Lehti tanssittamassa

Suomineitoa ja

Samuli Putro lyömässä

kasvoihin melankolian tiilerillä.

Vastaus

Tarpeen muodostuessa liian laajaksi

anna aivojen leijua yötaivaalla

vapaina vanhentuen.

Sydämen painaessa enemmän kuin koskaan

koskaan ei ole totta, aina ei ole totta

lipuu onni eri muodoissa,

sinunkin ikuisuutesi helvetin läpi, aina.

Pirstoutuvaa auringonvaloa

yli pelon muokkaavan virran,

kiitollisuutta ei ihmiselle,

ihmisyyden veriselle kypärälle

lapsiemme kyvylle rakastaa pahaa.

Maailma loppuu kaikilla

omaan ajatukseen

joka syntymästä meitä

varjona ihmetyttänyt,

onnen ja surun hetkinä

aina mukana kulkenut kysymys ja

vastaus on aina sama,

kysymykset loppuvat kuolemaan.

Myrsky

Aina uudestaan sanon, en koskaan,

milloinkaan, silloinkaan en sitä tarkoitakaan.

Missä lie yhteinen hetki riemun, nuorten ihmisten samanlaisten sielujen,

piilossa, syvällä suojassa pysyvät todelliset motiivit,

 ja he

palaavat koteihinsa yksinäisiin virkkaamaan kohtalonsa villasukkia.

Nauran silti kipeällä mielelläni leikkiessäni,

ja annan pihakeinussa kovemmat vauhdit kuin koskaan,

jään odottamaan loppua ja poltan tupakan räntäsateessa.

Ja sieltä keinuvat lanteet nuoren humalan,

taas minut viedään porteista paratiisin,

tyynnytetään elämään,

nautintoon,

ja siitä seuraavaan harmaaseen,

tulevan talven krapulaan.

Ja minä menen makaamaan ja suljen silmäni pitemmäksi ajaksi kuin

pitkään aikaan muistan,

annan asioiden olla,

ja herään kun talon katto lähtee myrskyn mukana,

ja vanha pihapuu menettää latvansa. 

Elokuun lapsi

Anteeksi syyt keksityt salpamaan onnet kyhätyt,

kaikki löytyy taskusta kulkijan, hetkestä pienen leivänmurun.

Kiitos syvä kärsimättömyyteeni, mikä minut pakottaa pyörimään

kohti sielulla koettavia syvyyksiä, tulimeriä tumman yön.

Anteeksi syyntakeettomuuteni kirjoitetun,

minähän siellä aina syytin hetkeä elettävää,

mielen valhetta kestävää.

Anteeksi sanani syövyttävät, tekoni ilman

viisauden suunnitelmaa pyhitettävät.

Kiitos sallimus syvä syntymästäni Elokuun lapseksi,

tarpeeksi tuli tuntureita muutenkin,

liikaa kestettävää ilman

ensimmäisen kesän tuomaa lämpöä.

Mä kuuntelen vielä tämän laulun

ennen kuin halusi suunnaton aurinko

vie minut meduusana kohti kauneinta reittä

Meidän Historia

Langennut Taivas, Ikuinen Kristallikoivu.

Jäätynyt Helvetin silmä, Jumalten pisuaari.

Kasoittain märkiä huulia

HIMOA

Kipinä,

Big Bang

Synnymme Jeesuksen suudellessa Juudasta.

Intiaanien peukaloita, eskimoiden rakastelua

tähtiöitä.

Tikari josta ei veri koskaan kuivu,

Caesar.

Ak-47, pieni musta lapsi vatsa turvonnut

McDonald´sin hampurilaisista.

Maailmankaikkeuden Cloaca Maxima,

inhimillisyyden sulatusuuni.

Walk The Line,

maapallo halkeaa

Walk The Line.

Rakasta kuollaksesi,

muutut tähtitomuksi

kuole ennekuin

ehdit uudestaan kiertolaiseksi.

Kasiluokkalaisten kevät (Uni)

Huutavat juhlissa suut nuoren kapinan

raivon ja ”Tosta tytöstä mä tykkään” vapinan.

Me tiedetään jo jotain, et turha tulla meitä neuvoo,

kato vähä ittees pelle, mee kauemmaks keuhkoo.

Niin paljon sirpaleita onnen on kasiluokkalaisen sydän nuori elävä,

”Mulla on viel vuos koulua ja sit mä meen”, meen minne meen

vaikka sen unelman villin nuoren, tulevalla kolmella kouluvuodella nyljen.

Tyttö huonon maineen omaava on jätetty yksin,

syksyisin kesän jälkeen tuntuu niin tyhjältä tytöstä tummatukkaisesta,

mutta kun tuon pojan nappaan, ja vien metsään poikuuden rattaan,

olen taas hetken Kuningatar Aortan, tunteen joka yhden illan kattaa.

Siellä tyhmä ryhmä tää, miettii mielissään: Toinen pitää toinen toisestaan,

kukaan ei koskaan kerro, kuin jätkät, jätkille, mimmit mimmeille tarinan,

pelottavan: ”Hei se on kyllä tosi söpö ja…”, lapsuuden lopun kuvaelman.

Mutta olinhan minä myös kerran kahdeksasluokkalainen, kauhuissaan

painajainen, odotin kuin bussia, kirkonkelloja, milloin vapaudun surusta,

milloin tyttönen samanikäinen vie minut pois kivusta,

ei ole helppoa olla petojen keskellä ilman valoa,

kauan etsin tyttösien paloa turhaan,

vain minulle tehtyä taloa lempeään hurmaan,

onkohan noita keijuja edes kaikille, mietin

antaa olla niiden vaan, kauneuskin lopulta katoaa.

Vuodet saavutti myös sieluni mun,

paljon pahaa ja hyvääkin tapahtui kun

en enää osannut elää kuin lapsena silloin

silmät kyynelissä illoin, aamuisin synnyin uudestaan.

Nyt mä kuolen helposti ja kerralla kokonaan

enkä ikinä palaa samanlaiseksi, yhtä onnettomaksi

aina vaan onnettomammaksi, ja laiva joka kerran oli

täynnä kultaa ja tuoksuja kauneuden, naiseuden, seilasi

pois kurssilta elämän onnellisen, toimesta tutun kapteenin.

Siellä nyt olen kaukana, sumussa, yksin ja unessa,

eikä koskaan ole parempi lopettaa hengittämistä kuin

kuvitelmassa kaukaisessa, yksin ja unessa.

Tumma Runo

Mitä pahempi on olo mulla,

sitä kauniimmin soi kannel sulla.

Ahjosta tuskan puhtaimman,

nousee laulu pojan rohkeimman.

Sinne katosi taas päivät nuo,

savesta valmistuu muotti, vuoleman

virran, lastun kuoleman.

Järven toinen laita jo siintää,

mutta minkä järven, siinä

ei nimeä kiillä, tuntematon on

veden liplatus, tyttösen huivin heilahdus.

Muistoja, muistoja puita ja suistoja,

synkkiä metsiä soisia,

äänen kaukaa kuullen, itseäni ihmiseksi luullen.

Herään vielä kerran kuin nukkuva karhu,

eikä silloin sieluni enää murheeseen tartu,

kerran, kerran tie vie yli kartan.

Omalle onnelle silloin voin nostaa maljan,

ja en nuku enää koskaan lailla entisen,

silloin lahjani saanen, palkan elämästä

pitkästä ja piikikkäästä, vuoren kullasta,

ymmärryksestä elon monimuotoisen.

Jää vain soiva runonpätkä,

ilmoille elokuun, kun neitoni unen

vie minut itsensä kupeen,

suojaan ja piiloon,

lauluun ja kiiltoon,

huomiseen ja ikuisuuteen,

olemaan ja elämään,

kuolemaan ja kaipuuseen.

Näin ihmisen                    tulin pois ikkunalta

kuulin äänesi herättyänikin

sanoitko jotain kivaa sanoitko

juuri kun sitä tämän maanpäällishelvetinviikon jälkeen tarvitsin

en mä vittu muuta tartte ku jonku joka uskoo muhun

et sä et sä et sä et

ei se paljosta oo kii oonks mä onnellinen