NAPANUORA
 
tyhjän pöntön kelmeys
kuin aloittaisi ryöminnän
aistien varassa
tunnen nälkälakon
siis suoraan ruokapöytään
 
ympärillä tuttua turvetta
valokatkaisijoissa kosteushäiriöitä
puissa nahka vielä
kynteni kuopimiseen luodut
äiti synnyttää sienen
 
kukko tuo helttansa valoon
hämärä paras paikka olla kiitollinen
savu nousee piipun takaa
riihessä pirut odottavat
antavat omantunnon
soida repeatilla
 
kokkareinen vuorovaikutusdisco
tytön silmät lapsivetiset
pyörii kulhoissaan helmet
toivotko näkeväsi
unta rohkeudesta
luista ympäri
ämpäri luiden

ENTROPIA
 
talossa palaa
lumihanki hohkaa
sisällä heterotrofiset
tien poikki polku
yhden potilaan jae
 
veto pois pimeydestä
kurotitte lähtijälle
magneetti hylki
kaivo kuivui
ilakointi taivaalle houkutti
 
tuho ja
renessanssi alati
oli kiire
tulla yhdeksi
kuolemattomuuden saappaiden
mykkien
ja tyhjien tunteiden
papereiden suttumustavalkoisten
 
pahinta ei ollut
huuto
se toi mieleen idyllin
pahinta oli
romuvuoren kasvatus
puristamoon häviää ydin
suuri peitto 

ei riittänytkään

SOKEA KATSE
 
epävakaa saunalautta
paratiisisaaren laguunissa
pitkässä parkissa
 
kohtaaminen hämmentää
venytetyt jälkilöylyt
ymmärsinkö ilmettäkään
 
tutun hyväntuulisuuden kai
loppu meni yli
jäi pyörimään levynä
 
sellaista on pelko
kauneuden edessä
yläripsessä
 
sen polvissa hankaumat
punarintaiset
alaripsessä

KAHLE 

nukun aina
joka yö
ovi auki
valkoinen ovi
näen säkkipimeässäkin valkean,
kajoa elon koeputkesta
 
seinäryijyt ja katakombit lyijy
harmaata
kulta
partaa androgyynien
ujouden haivenien alla
uusi maali
 
ääntä nurkassa pitävä
sorkittava saparoinen
silmiin katsomattomuuden
ennätyskunto
 
unessa jonon ohi
bilepoliisit
vapaiden käsien
merikontti-iltamien
scootilla liuskaa
hymyjen
 
kauniiden kuin nuorien
sellaisten humuisten
juhlavaatteiden
nostalgisten
tilpehöörien
 
keskellä kaikkea muovin juhlaa
mennen karnevaalien
mukaan omista tahdoistaan
irtautuen isästä
äidistä
aisteillaan
 
onnellinen sukupolvi
olen vain unohtanut
huumeen pipetissä
omnipotentin
ihmiseksi puetun
sidoksen

TRAUMAN MUOTO

ei sitä muotoa näe kaukaa,
tajua,
tuohan onkin outsider,
ei se osaa
pyytää eikä
ottaa eikä
saada
 
hahmotuta,
kun se kuitenkin liikkuu
haamumaisen häilyvästi
salonkikelpoisesti,
kuin
suitsien häpeää
normaaleille rakenteille
hiirenloukkumaisille
 
pitää tulla lähelle ja koskea
kuin kosketaan
normatiivisesti
pikaliimattua posliinineitsyttä,
siirrettäessä
pölyjen yltä
 
antaa trauman virrata
syleilyssä
rasahtelevalla jäällä,
piruetteja kasvottomia,
kohvan alla luovutuksen,
rohkeuden aikalisä
 
lunastaa sielunrauha
värähtelemällä
toiveiden ja  todellisuuden
välitilassa,
kokea itsensä itseksi

SUNNUNTAIN ARMO
 
sormet tuoksuvat salaatille
aamussa sunnuntain,
kirkasvalon kirkkaudessa
armossa uudessa, leikkaavassa
terävän veitsen vaarallisuudessa
kenties olisit
tänään yhtä raikas
kuin vettä valuva
lehti espanjalainen,
kenties kurkulta tuoksuva
silmien ympäri laitettava
siivu raitista
kukatietää,
olen tomaatille yliherkistynyt,
ikeneni tomaatin punaiset,
verta kuin
tuoretta mahlaa pudottavat,
sammaleet, jäkälät, juuret
rihmastot karttapallojen
 
hampaisto hyvä,
todettiin todellisuudessa
kieli saanut tartunnan
viinipönttöjen
sammaksesta,
siitä samasta sammiosta
josta näkee autismin kirjon
ja kenties
epävakaan persoonallisuushäiriön,
tunteiden koekaniinin nyljetyn,
rajavartijan ammattitaudin,
tai jonkun muun
itsensä unohtaneen vitsauksen,
katseen maahan luodun
luolan seinän varjot
väräjävät
 
taas pitäisi nousta kuolemattomuuteen,
nousta sumuisesta laaksosta,
lentää yli autismin,
pois maahan repivien
käsien mykkyydestä,
pois masennuksen
noidankehästä,
kauas alitajuntaan,
turvaan lapsuuteen
kun kaikki oli ikihyvin,
oli aurinko,
oli kavereita,
oli vanhemmat,
oli sisaruksia,
oli mummoja
 
sinne aina palaan,
tämän pään väkivaltaisuutta
täyttä tappoa
ja joukkoteurastusta
aivokudosta
ja suolenpätkiä tantereella
revenneitä raajoja,
silmien menetettyjä hyveitä
 
hahtuvataivaalla
yksi kyyhky valkoinen
rikkoo sääntöjä, negaation
saisinkohan sitä kiinni jos pinnistäisin
mieleni ala-asteelaisen mieleksi,
olisin taas kiltti ja
vähään tyytyväinen,
antaisitko minun olla kiltti ja
vähään tyytyväinen
koska se tie vie onneen,
muu on harhaa,
savunkäryn lailla katoavaa
 
voinko siis muuttaa rakenteita,
joita pidän vahvuuksinani,
naurettavaa pikkupojan
kovuutta ja uhmaa,
joka yksin aina katuu ilkeyttään,
katuu,
miksi taas olin kuin
luolan nurkkaan ajettu peto
valmiina kaikin voimin tappamaan,
jokainen yritys kompromissiin,
valkoiseen lippuun,
joka mielestäni
on luovutuksen tunnnus
 
tunnus jota voi ylenkatsoa,
olla ylpeä kivustasi,
olla ylpeä luovutuksestasi,
mutta olla silti
antamatta tuumaakaan periksi,
olla voittaja peilin edessä
katsoa syvälle silmiin petoa,
jonka yhteiskunta
ja minä muovasimme
kivun muovailuvahasta
pohjattoman kiltistä
ja ujoista pojasta
 
tappokoneeksi rattaisiinne
kostamaan kaikki vääryys
tuhatkertaisesti!
 
nyt en muuta osaa kuin murhata,
itseäni ja muita,
haavoittaa sanan säilällä
ja haaveillen kuoleman vapahduksesta,
vaikka kuinka muuta esitän,
on se vain esitystä,
kun unohdin nauttia,
pirskahtelevasta punasta,
kantapäiden yhteen kopautuksesta,
vedestä ja viinistä
 
ei ole kuin kaaos
jota yritän lietsoa
nousemaan aina korkeammaksi,
näyttämään ultimaattinen tuska,
menen syvään päähän
todella uuvuksissa
enkä tiedä miksi
ihmiset nauttivat tyhjästä
nauravat kuin olisivat onnellisia,
hullut ihmiset
uivat auringonsäteissä
ja ovat tänään kuin huomennakin
janoissaan kukoistuksestaan
yhdessä,
harmaassa kuvassa
 
aktivisesta itsetuhosta,
passiiviseen
itsensä vahingoittamiseen
sydämeni kyllyys
ei mitenkään riittänyt
saamaan sitä jotain
mitä niiltä illoilta hain
utopian rubiinininpunaista
suudelmaa ja mattoa
siipien havinaa
silkkisen tiskirättimäistä
kenties elävän neidon värinää
vintissä alla kurkihirren
 
olisiko pysäyttänyt
pysäyttämättömän
jos olisin rohjennut
ojentua kuin kosiessa
 
korjaa tämä kello
sydämessäni
hio nämä särmät
karaateistani
kastele sieluni
kukat nuutuneet
avaa sydämesi
niin minä koetan
uskaltaa katsoa pohjia myöten
koleltihaaviin kuin kohtuun

TYPICAL

elämälle tyypillistä
klassista
kaikki pitää paljastaa
tunnustaa
jos haluaa tulla
ehyeksi
onnelliseksi
 
käsi käteen
enempää
en voisi toivoa
suurempaa
yhteenkuuluvuuden
tunnetta

RAKKAUDEN DYSTOPIA
 
tervetuloa suru
missä viivyitkään viikkotolkulla?
olit kuin kadonnut kirppu
suojalumisen kuoren alla
odottamassa kyyneliä,
odottamassa
kurkkuuni sopivaa karheutta
jotta voisit taas
yhtyä minuun pikku jaloillasi,
voisit muistuttaa olemassaolosta,
vaikka suurimman osan olen unohtanut,
tehnyt yhdensuuntaista vaihtokauppa,
saaden sielun kukkuralleen
tätä kuolemankaipuuta,
tätä psykosomaattista kipua,
joka kerta toisensa jälkeen
jaksaa yllättää
 
kuin olisin tuomittu
joka jumalan kerta
ilon pilkahduksen jälkeen
saamaan salamasta päähän,
saaden toivorikkaat silmät taas
kääntymään sijoiltaan,
elävältä hautautumaan lokaan
mätänevältä lihalta tuoksuvaan
ammeeseen
vedellä ja eritteillä rajattuun,
unelmat ja haaveet
valuttamaan tunkiolle
ilman siivilää
 
suunnanäyttäjät
instituutionaalisia,
raskaita täyspakkauksia,
hankala nähdä
niitä purettuna
osa, osalta
hahmottaa
palavaa metsää
noen nuolemilta
pylväiltä
oksattomilta
 
aivollisten piinassa,
kiusassa omaa itseä
alati haastaen,
ponnistan loasta
muiden reppanoiden kanssa
miettimässä loppuelämäksi
oikeaa kysymystä:
 
miksi minä olen
yliherkkä elämälle,
miksi suurin toiveeni on
päästä toiseen aikaan
tai toiseksi suurin toiveeni,
suurin toki voisi olla
kivuton helppo polkujuoksu
oman perheen kanssa
sammakonkutulautan lailla
ojan lietteessä
vapaana kuin taivaan linnut
kokemassa tunteiden spektri
 
kaipaan verisesti lapsuuteen
kuin aidot romantikot ainakin,
sellaiset hupsut joille
aikuisen arkipäivä on aivan liikaa,
sellaiset jotka eivät osaa
nauraa tälle matkalle
jonka tajuaa kuitenkin
loppuvan kuin juoksukisan,
onneksi
kun niin janottaakin jo
suu kuin sahara
ja silmissä tähtiä
läkähtyminen
eikä maaliviivaa enää näy,
se katosi pölypilveen,
kun ohitit lapsuusmaiseman,
lapsuudenystäväsi kirittäessä
sinua ylimaalliseen,
yskiessä
taktiikoitaan kukoistuksessa,
kuin ajatellen strategisesti,
vielä tulee meidänkin aikamme,
olla oikeassa ja ihailtuja,
kuoren rapinassa
lapsuus tiivistettynä

 

ROOLIT
 
sorja luusto, 
hyvä hampaisto,
korvat ja kädet tytön,
mieli joka tuntee
murheen alhon
kuin paratiisin maan päällä
taskujensa lailla,
ohuen veran,
helposti rikkoutuvan
välitila tuntuu vieraalta,
kuin tässä olisi vain tarkoitus
odottaa isoa Koota,
odottaa kauniina,
kohteliaana
ei mielen impulssien
varassa olevana
petona
 
paksu hamppuköysi
kaulallani
jokin repimässä
pirua sisältäni,
enkelini unohtaen
pilvelleen tuhkanharmaalle
polvilleen
klassiseen rukousasentoon
sinne minne lapsuus loppuikaan
hymy ja huolettomuus
katosivat pojanhuulilta
silmät tulivat surullisiksi,
kyynisiä
yksinäisiä
vuosia
tarpeeksi
 
ja kas
minusta tuli itse paholainen,
siltoja kuin roskia polttava
ihmisistä ei mitään välittävä
sanalla sanoen helvetinkone,
sellainen
joka ei todellakaan
jaksa kuunnella
tylsää avautumista
yhtään mistään
parempi vallan kun olet vaiti,
muttet ole kumminkaan,
pusket olentoasi
kuin minä kätken
varkaan ja huijarin käteni,
mieleni nyljetyn nahkasäkin
leipäorressa roikkuvan istukan,
pankolla makaavan pojan
joka ei herännyt koskaan
aikusten todellisuuteen,
jäi lapseksi
täysikasvuisten rattaisiin
katsoen alhaalta
vailla ymmärrystä
vailla halua tulla kaltaisikseen,
mestarinäyttelijöiksi,
jotka unohduttivat
tunteiden kapsäkkinsä
sydämiensä eteisiin
lapsen kyynelillä salvattuihin
 
realismi kuin tökkisi
puisella voiveitsellä kylkiluita:
koitappa jaksaa neiti
on aivan sama miten
mutta herääppä huomennakin
aivan tavallisesti
mielen pauhuun ja kuohuntaan,
en voi olla kiltti
kun pääni sanoo
jos olet menetät itsesi,
viimeisen linnoituksen,
viimeisen rajaseudun,
mitä oikeasti pelkäänkään?
 
onko se iso R,
sellainen asia,
joka ei mahdu päähäni,
ei näe kauneutta potetiaalista
jotain mikä voisi kukoistaakin,
minkä kadotin kun hajosin,
hajotin mieleni
ja kadotin yhteyden
näihin graniittilohkareisiin,
paloihin
joita tyrkytettiin tarpeellisina
ja jotka
omaksuttiin väkivalloin
minun käteni,
lapsen kädet,
aikuisen pojan
ritsan viritys sormet
nenänpääni verinen,
kuin juopolla punainen
kuin olisin taas senkin ansainnut
käytökselläni epäkypsällä,
rienauksella
 
ilmapuntarini rikkonainen,
joko olen samaa
sokeria hampaissa,
kiteisen imelää
tai sittenkin
suolaa haavoissa,
kihoavan kirvelevää
mieleni ei havainnoi
ilman tunnetta,
ole puolueeton
kaikki näyttää samalta
dysforiselta,
että jos
teen tämän ja tämän oikein
niin ehkäpä jonain päivänä
syleilen euforiaa
kesäsadelehdossa
latvuston raoista
paistavat unelmat
enkä olekaan kuollut,
olenkin noussut

kuolleista ajallani!
 
mitä on voima aallokossa,
elämän tyrskyissä
saat tyhjästä
tulivuoret purkautumaan,
kaiken rakkaan kuolemaan,
rakkaat kuolemaan,
olet tunnetilojen tuuliviiri,
olet epätasainen kuin kallio,
et voi tietää aamulla,
haluatko kuolla illalla
et voit tyytyä tavanomaiseen,
koska tavallinen imee sinut kuiviin,
imee elinvoimasi tyhjäksi,
tavallinen harmaa elämä,
hyi helvetti,
kammioni ikituska
kirvelevä yksinäisyys,
kellojen raksuttaessa
 
kykenemättömyys
kurkottamaan
kättä pimeässä,
hämärillä kujilla
elossaolon
 

SINGLE-PLAYER
 
yksinpeli etoo, tympii
vaivun vain kotilooni,
ilman vastapeluria
shakki, tammi, biljardi
elämän kuulantyöntö
vailla määrittäjää
 
miten olisi symbioosi,
vastavuoroinen suhde
samalla ilmalla,
samalla vaivalla,
samalla kankaalla,
veri ja eritteet
ihmisyys kanssasi ihminen
 
katse ylös
joulukuun pakkastaivaalle
oletko peilini,
tähteni valo ikuinen,
sellainen
jonka jälkeen ei enää mitään,
mustaa rappiota
mestauslavan portaissa
astun varpaillesi
ja pahoittelen
 
sitten jatkan
mustaan alkuun,
kuplivaan laavaan,
oranssinpunaisena,
verenä pirskahtelevaan
ylpeinpänä
kun sain
yhteenkuuluvuuden
alennustilan,
välinpitämättömyyden
valumuotin
ontoista ontoimman
 
tyttöjen kaulaliinat
sorjissa kauloissa,
nopeissa liikkeissä
uteliaan oravamaisissa
jääden leijumaan
unelmain lailla,
väreillen
silmäluomienkin läpi
kuin retkellä
juuri silloin
kun sitä eniten tarvitsee,
pimittäen juuri
hyppäyksen kaulaan
nielaisten
niskavillat hiidenkarvaiset
hyväilyt
jotka voin hyväillä
vain omalla kädelläni,
omalla niskallani
retkottavalla
kuin giljotiinin
ja puun välissä
maailma,
sen yskivä peilikuva

EMON SOKEAT JA KUUROT JÄTKÄT

tyhjä ja uninen
katse tikapuiden
ylimmällä askelmalla,
jotka nojaavat
rämettyvään
puolitoistakerroksiseen
lapsuudenkotiin,
tuuleekin,
ilmavirrat vaaputtavat,
huojun kuin leija,
jalkani lyövät loukkua,
en voi kiivetä tyhjyyteen,
kamaralla
äiti ja isä muurahainen,
yläpilvissä
latomeren viimeiset rippeet
joissa kuollut veljeni
laulamassa Baddingia
ikuisesti nuorena ja surullisena
katsoen kaihoisasti laskevaa
elokuun auringon punaruskoa,
pakkastähtien tuikintaa
kiintopisteitä ikuisuuden,
joissa ei enää tunneta,
ei padota majavina
haaveiden kiitoteitä täyteen
käsittelemätöntä,
ollaan taas
kohdussa kellimässä,

kissanpojat heinikossa

ARTIKULAATIO/ARGUMENTAATIO

 
puhu mun puolestani
olet niin reipas,
halukas kiillottamaan kilpeäsi
tietynlaisissa talkoissa,
liitossa jossa kovat arvot vallitsevat,
missä aikuiset kovista,
tähän asti näytelleet
näyttelevät hahmot
pitävät totuutta käsinkosketeltavana,
sillä pohjimmiltaan hän ja te toki tiedätte
miltä minusta kulloinkin tuntuu,
kun vain ajattelen olevani
tämän kaiken yläpuolella oleva pilvi,
jotain harmonista jonka ei tarvitse enää
näyttää sarviansa tyhjyyden alttarilla
pelipöydällä kuka on kovin
kuka jää pystyyn luotisateessa
on vain elinkamppailu ja päihteet
suurin aste kunnioituksen
kaipaus humalaan
aivojen tappoon
sumennokseen
rohkeuteen tuntea krapulan tuska ja kiima
 
tyhjyyttä joka ei miksikään ole koskaan muuttunut
kallistamalla kuin sekasortoisemmaksi
sellaiseksi josta voisi lopullisesti seota
hyvän elämän luovuttamiseksi
kuoleman kielelle
alati verestä tummalle
vanhuus ja tyhjät säiliöt
kuulostavat aina vain kumeammilta
pääsi kalju, silmäsi lasitetut,
kai nyt yksi ryyppy elämälle vielä,
vielä yksi verevä ryyppy,
kas noin ja eikun leijonan kitaan,
elämän liukuhihna ei enää jumita
on kuin pilvet olisivat taas väistyneet
haavaidentiteetin edestä,
antaen armonsa valua
kurkkuputkea pitkin
vatsan kammioihin
pyhäinjäännöksiä pursuaviin
 
järjetön luontokappale,
jotain jonka voisi unohtaa vetää
ihmiskosketuksella tuntemaan
tolkun kylmä sahalaita
ja silti kävisin sata vuotta
rappeutuvaa aikaa, ajassa
 
jotain joka värjää
luomesi purppurasuonistolla
kuopiksi kalmankalpeiksi
haudoiksi näköelimien
tyrmiksi tuonpuoleisen,
unen viidan raivaajiksi päivittyneiksi
kun olet
itserakkaudestasi pannut hahmosi vaakaan,
pannut sen näkemään unta uudesta
itsekeskeisestä maailmasta
joka kiertää varjoasi,
valtiattaresi
kuuposket henkimässä
naisellisuutta kolkkouteen
jota et pääse pakoon
kuin matkaamaalla entisyyteeen,
kauas,
kauas
helleauringon värjäämiin vehnäpeltoihin,
tarraaviin vihneisiin ja tähkiin,
kuin pakottaen niihin vauhdissa tarttuvan
ja maasta korren repäisevän
pysähtymään paikalleen
ja katsomaan lapsen kämmentään,
tuliko haavaa rubiininpunaista,
kuuman puukiukaan
savuputken infrapunan lailla hehkuvaa,
lapsuuden henkisiä palovammoja
jotka psykosomaattisesti
kuormittavat teitäsi ja töitäsi,
olentosi kuurretta,
virtaavaan veden,
elämän
kalutessa juovaansa syvemmäksi
argumentoiden ystävällisesti
näe kajo veden alta
näe syntymä
näe aurinko,
rotkosi linnaksi muuttava,
unen neitosi eläväksi tekevä,
rakkautesi ja mielikuvituksesi
kaikki värit paletissa,
koko maailma rakastettavana
 
paljasjalkakengillä lumessa,
täytyy olla nopea kuin varas,
ettei pistelisi läpi timanteista,
tropiikin kukka, mahlastaan raskas
valuva kuin hikikarpalo ylähuulesi sametissa
saunassa koko keho kihelmöiden,
nyt jos koskaan olisi kyllä hienointa ikinä
tähän asti hienointa,
nuolaista kuin silmillään suolan kruunua,
hekuman nostavaa,
kyyneliä ergonomisella tyynyllä,
hirveän kesäisen illan inspiroimana
miten voit olla noin kaunis ja elävä,
en sitä ymmärrä,
siksi itken ja ihailen sinua
kun jaksat tehdä taidettasi
kun aina nouset auringon lailla,
vaikka mieli sanoo:
miten ois toi kuolema,
kiinnostaako, nyt lähtee muuten halvalla,
lopputulos taattu, silmät ja sielu sulkuun
muutatko jo korkeutta omakätisesti
vai vieläkö luotat luotsiisi,
olentoosi nahkasäkin sisällä
joka ajoittain yläpilvissä
ajoittain liejusta raskaana
jumissa saappaineen
kuin aina lapsenakin
itku ja hymy sekoittuneena
kuin kotona odottaisi
maailmanloppu
 
tukka pystyssä kuin säveltäjällä
talvipäivän hämärässä huoneessa,
yksinäisyydessä kuin aavalla,
mielen hyvä olla läsnä ja tuntea olemassaolo,
minuutti minuutilta pimenevä,
tämä hetki kuitenkin paras,
juuri ennen täyttä sumua,
päivän unen ripsiä
puuromaista hetteikköä
joka taasen vie minua
kuin kuollutta
palkeet täynnään
talvi-ilman pakkaskukkia,
vie minua könkelöä urillaan
kuin raa´an vihreää piikikästä
hevoskastanjan hedelmää,
jostain toisesta ulottuvuudesta
tullutta vieraslajia
outona kuin
vastanaineiden puhumattomuus
huvipuiston hymyilemättömyys
pakkasyön tuikkeettomuus
katatonia
 
kauneimmat sielut
meistä jo entisyydessä
rikottu itse ja yhdessä
ponnistavat taiteellaan kamalalla,
kuunaan kuitenkaan
eheyttä,
harmoniaa saavuttamatta,
ikirauha
luiden tomuna vasta,
kukas minut näkisikään kupolini irvistyksessä
kuin jotain syntymän kaltaista,
siinäkin suossa
minä näin päivänvalon,
kuin ihmeen jokapäiväisen
minä vaivuin hämärään,
kun lakkasin kuuntelemasta
minä näin valon uudestaan,
kun palasin psyyken hiekkalaatikolle
kuvastimessa värisevässä kädessä,
pientareella murenevalla,
santaa valuvaa
tiimalasimaista,
kai nyt joku
ymmärsi tämänkin nerokkuuden,
peräkkäisten sanojen pyhän liiton,
äpärälapsenaan
ikiaikainen pelkuruus
ja katseen pois taitto,
ymmärryksen prisma
tyttöjen omenanpunaisissa poskissa
kun vielä elin ja janosin
lihaa ja maallista,
silmänlumetta
 
niin kaunista yksinäisyyttä kirjastoissa,
tyhjillä käytävillä painettu sana
sivistys ja ymmärrys kutsuvat,
puhuttelevat ota minut,
lumisilla poluilla
talvipäivän hämärillä
yksinäisyys kuulostaa sivalluksilta
tykkylumisiin honkiin,
kauneimmat kirjoitukseni syntyneetkään
vaipassa muun höttömaailman unohtaen,
runous kuin elämänkipu
etten saa sitä sanoiksi
kuin loputtomasti kirjoittamalla,
mies joka unessa yrittää itsensä nitistää,
yritän häntä auttaa,
mikä miestä vaivaa,
mikset tanssi elämänkivun valssia
kuin kauneimmat meistä
tai juokse pillin tahdissa
kuin halvaantuneena,
rakentaen jotain mitä ei voi käsittää
 
suunpolttamiskuukausi odottaa
alle kiehumispistettä,
polttopistettä makunystyröiden,
kohta vuosi taas taputeltu,
keikoilla ja salaa itseäkin harteille,
oltu ylpeitä häpeästä,
lumisena leijonan harjana rotkossa,
ansassa odotettu maukasta makupalaa,
sellaista joka uskaltasi tulla koittosille
raateluhampaiden kanssa,
kokeilla haaveilijan
luonnon syvyyttä ja kuolemattomuutta
kuin puiden ympäröimä holvitettu ydin
aavekaupungissa
ihmisten tuhoamassa ja hylkäämässä,
ekosysteemi sopeutuuu
ja jättää vain luurankoja
ja sirpaleita jälkeensä,
merkkejään muutoksesta,
vaan ei konsanaan luovuttamisesta,
niin kauan aurinko nousee
kuin mieli pysyy nuorena,
murtumattomana
tai murrettuna kirkkaisssa välähdyksissä
lapsuuden pahuudessa
tai humalan terävyydessä,
umpiharvinaisissa
 
päälläsi illan edetessä hiostava
rakenne koneellisesti kudottu,
merkitty selästä
ja rinnan kaaresta sinulle sattuvaksi,
kuin puettu luuska päälläsi,
näetkö varmasti varvistamatta,
viikset jotka viittaavat
intohimoiseen luontoon
ja rentouteen suuren seikkailun edessä,
avantouintiin ja saunaan
sekä satunnaiseen moottoriurheiluun,
polkupyörää urbaaniolosuhteissa aina käyttävään,
kesät talvet huuliturkki hulmuten esplanadilla,
hymy ylileveä kuin vanhoilta hyviltä ajoilta,
ajalta ennen teoriaa
 
isoisien mystiset hahmot nousevat usvasta
istumaan kanssani kivirappusille,
katsomaan lävitseni
miten on uurteet minut muokanneet,
ripausta sieltä ja täältä,
ovatko ylpeitä vai häpeissään
siitä en saa selkoa,
huuliharput eivät käy samaa aikaa,
samaa tahtia kuin omat
nyky iäsyydellä rasvatut
on vain sukupolviset
miehen ja pojan kourat
opitut rutiinit
improvisaatio
rakkaus sanana
teot anturana
 

ARJEN MYSTIIKKAA

erota minut todellisesta,
anna taas mystiikkaa
ja hekumaa
jotain taljamaista,
paksua ja alkukylmää
savuista,
poltetun lehti- tai havupuun hajua
nyanssieroineen,
tunnelmaltaan rätisevää ja kehräävää
polttavaa kuin nuori lempi,
tai vanhakin pakahtunut
mökkimäistä,
tunkkaista kun ullakko
missä pää osuu sisäkattoon seisoessa
suorassa hahmossa kuin rivissä sotilaiden
kaikkensa antamattomien,
vielä elävien,
täyttämättömien lupausten
ikkuna liian matalalla
vain maaten on hyvä
olla tässä ja katsoa maisemaa
kukoistusta
jälkiä lumessa
 
käperry jo
syliini kerälle kuin ketunpoika
käperry jo
kasva kiinni kylkeeni
kuin olisit vain ammoin
siitä karannut
karannut ilmoja ihmettelemään
sekä muita puita puhuvia,
aina kuitenkin
alitajuisesti
kaivaten näiden kylkiluiden
haurasta voimaa
lyriikkaa sukupolvista
visiota
tämän höpöhöpö mielen harmoniaa
kuin luistelisi vasta jäätyneellä lammella
jään pinnalla verisuonistoja
pieniä timantteja silmissäsi
rasahduksia tuon tuostakin
repeytymistä ennakoivia
sumentuneiden vaistojen hälytyssireenejä
loppuun käyvällä akustolla
nykien kuin robotti
viimeistelemätön ajatus, teoria  
mainostauon keskeyttäessä
 
 
olet niin kaunis etten
osaa olla muuta kuin
ylivirittyneenä seurassasi
 
anna minun saada täysi huomio
typerillä jutuilla ja ylimielisellä käytöksellä
kun INNOSTUN niin
etten saa muodostettua
selvää lausetta saati sanaa
sössötän kuin rakastunut
sellainen joka puhuu lööperiä
aivot jumittaen,
kumittaen aina vanhan,
nihkeällä näpillä levittäen
haalean epävarman grafiitin pyyhkien
oikealla etusormella herkästi
tai peukalon vankalla nivelellä rajusti
kuin koettaen jotain mikä
ei voi onnistua,
lopputuloksen aavistaa,
mielen sutun ja katseen pedagogin hymyilevän:
tarvitsetko kenties jotain
jolla pyyhkiä pois
virheesi tuima,
se jota et
vain itkemällä saa katoamaan
selkää kääntämällä
poistumaan mielen yltä,
vaan johon tarvitaan kovia lääkkeitä
betoniseinää
joka kulkusi katkaisee
yksinäisyyttä
joka tutustuttaa
sinut uudestaan itseesi
ystävää
jonka kanssa pelleillä vedet silmissä
 
haaveista suurinta
itse jakaisit ja saisit
ehdotonta rakkautta
 
viimeinen vaikein saavuttaa
viimeinen aina
loogisestikin vaikein
pala purra,
niellä suupala joka jää sisällesi
elämään,
kasvamaan kuin
lapsi sylissäsi rakastavassa
itsesi jo pikkuhiljaa unohtaen
nähden palavissa silmissä tuttua uhmaa
tietä sydämensä pohjasta kaipaavaa
pikkuisen ottaessa ensiaskeliaan
maankamaran muuttuessa kiitotieksi
ilmanvirtojen avosyli,
valssiinsa kutsuen
hahtuvan herkästi palavan
kevyen nupun
kevään pakkasauringossa sulavan
haaveet jotka ovat vielä totta,
joita haaveilija ei ole tahrannut
painovyöllään,
leijonan panssarilla,
surullisen hailakoilla silmillään
 
huuto on räjähtävä,
humalaisen nopeasti laskeva
jo suunsa avatessaan häpeilevä
vuosia patoutunut tunnemöykky:
minä elän viimein
itse ja itseni ehdoilla
valkoinen valhe,
missä lieneisitkään ilman
apujoukkoja mykkiä,
sortuvan linjan pelastajia
vain olemassaolollaan
tukea tuovia
rakkaita,
kuin lapsena juoksukilpailussa
parempien vanhempien
ehjempiä lapsiaan
kannustavia
kiiltokuvia
joista olit jo ammoin
kateellinen
tai sitten hyvilläsi kun tästäkään
ei tullut kohtausta
ei tullut punaa poskille
kuin läkähdyksestä
vapaana kasvanut lintu
etsi kauan rajojaan
kauan kaikuaan
löysikin loputtoman kirkkauden
oivalluksen puuterilumen
tytöt akvaarion
 
ylenpalttisuus ainoa tie
päsmäröidyn päällesi
kuin liian varhain
avattu varjo laskuvarjohyppääjän
kamaraa koskettaessa horisontti,
aurinkokin jää siimeekseeni
viekas kuin käännetty ylösalaisin
putkesta mennessä
silmät suljettuina
tullessa putken toisesta päästä
maailma nurinkurin,
aika ja paikka täsmäävät
tunne ja järki ei enää
jälkeen sivuteiden maun,
todellisen elämän
eritteisen maun
rahvaan aateloituneen,
vulgäärin jalostuneen
fernet-brancamaisen
 
mihin tämä teatteri
tälläkertaa johtanee
läpikuultavuus kuin atomipommista
pilviä lammasmaisia,
pyöreitä muotoja hyväiltäviä
kovia arvoja,
ansaittu syntymällä kantasuomalaiseksi
ansaittu juomalla viinaa pakkasessa
ansaittu esi-isien uhrauksilla
ainoa tie asfalttia
vain salassa pehmeää,
märkää
jalan alla painuvaa
nurmikkoa,
erilaisuuden rikkautena näkevää
puhdasta ihmisyyttä
kaikki rajat unohtavaa
 
maailman
kuin suurena merenä näkevää
kaikki samassa laivassa
samat airot hankaamassa
käsiimme
kellertävien
kovettumien
kahdeksikkoa
 
meille elämän rohkelikkoon kuuluville
meille tähdistöön tutustuneille
meille tavallisuuteen kykenemättömille
meille vaativille persoonille
on vaikeaa nähdä arjessa
mystiikan nenään vedettävää
mustapippuria rouhittua
aivastusta
maan kuorta vavahduttavaa
kuin kihelmöivä sähköisku
kylmän käden koskettaessa
lämmintä ja arkaa paikkaa
kuin tunkeutuen luvatta
läpi aluskasvillisuuden
kuumaat lähteet kiertäen
suoraan iholle sykkivälle
kuin läpsäytys rusoposkillesi
pakkasen punaamille
kyynelkanavien avautuessa
itkun helmet ellipseinä
silmäsi sisänurkassa
räkä nenässäsi
kompuroiva
luminen tie
kotiin nyyhkyttäen
mykistäen
itsensä kokoamalla
puhumattomuuden vaipalla
nuorena äidiltään
taidon oppineena
hämärää jo odottava,
pieniä käsiään ristittyjä
toiveita kuulauteen puhallettuja
 
olethan eri mieltä kanssani
rakkaani
rikothan minua kuin minä sinua
aina ja ikuisesti
hellyydellä puukotat
kaikki sisäelimeni käyttökelvottomiksi,
eritoten sydämeni
rimpulaisen,
kituvan,
kitukasvuisen
sille osoita rakkautesi armo
että se taas näkisi
timantoivan lumen
nuupallaan olevat oksat
siivet sulkapeitteen alla
levällään jo maassa,
valmiina lentoon
pikkuriikkiset linnunjalat,
joilla ponnistan
kurottaen oksalta männyn
syöksylaskuun syliisi
 
tietämättään
kypsät siemenet
elämän lahjat,
mustaa multaa vailla olevat
sen puristusta,
grafiitista timantin tekevää
viimasta väsyneille pupilleille
maailmankaikkeuden polttopisteille,
avaruuden täydelle tyhjyydelle,
elämän synnylle olemattomasta
kuin ilman silmiä
ei oliskaan
olemassakaan inhimillisyyttä
 
hymysi
kaari himalajamainen
silmäsi käärmeen tai kissan
hajusi ja makusi nystyröillä
kosketuksen
kaunokirjoituksen
kuulakärkikynällä,
päässä aina hitusia edellisistä
partikkeleita
sormimaalauksista iholla
niistä onnekkaista jotka kanssasi
kulkivat kuin kuolleet
ennen kuolemaa
kuin oksalla turvassa ahmoilta
muniaan hautomassa
pyhiensä kunniaksi
 
oi rakkaani,
on parempi olla rakkauden ja
sivistyksen kirkkaudessa
kuin yksinäisyyden
ja epätietoisuuden hämärässä,
vaikka kyseessä voikin olla paradoksi
tai hyvä hypnoosi, psykoosi
joka loitontaa ja loiventaa haudan partaan
mukavaksi liukumäeksi,
kun hyväksyt realiteetit
olethan jo kuollut kuin kivi
satoja kertoja,
vuosia sittenkin
puhuva ja värisevä
humiseva kuiskaus
aaltosi harjalla
 
rakas en saa sinusta
tarpeekseni
aina uudestaan viettelet minut
älylläsi
kunnollasi
muodollasi
häikäisevyydelläsi
sanalla sanoen
hyveidesi kirjolla, syntymälahjoilla
ja olentosi hurskaudesta
alati pulppuavasta
säteistä
joista aurinkokin kalpenisi
 
ota pääni rakkain ja sido se painoksi
hypätään yhdessä
en voi enää elää näin
utopia kaipaa mäjäytystä
nurkkaan ajoa
valtiattaren suoraa käskyä:
polvistu edessäni kurja koira
polvieni kipupisteet luiset,
unohdetut kyyneeleeni kihoavat,
ruoskasi ohdakkeinen
nousee ylös taivasta hipomaan
asentoon jossa voi satuttaa
kuin katuvaa kuuluukin,
ylenkatsovaa nulikkaa
 
anna iskujesi sadella
vereni maalata tämä yksinäisyys kasvoillesi
roiskeina,
kohta kohdalta valuvina huulillesi
maista rauta ja vimman himo
maista katumus
verestäni rakkaani
kun vasta nyt opin hekuman
vasta nyt löysin sinut
 
alikulun graffitit veivät minua harhaan
vuosikymmenet
luolassa vertautumassa
jotta olisin kuin kiiltävin
ja saumattomin kilpi
pimeässä itsensä rakastelun
jälkimainingeissa latteissa
hämärässä kuvastimessa
minä ja esivanhempani isäni puolelta
ulkona paistoikin aurinko
koko matkan
ja yhäkin
vaikken sitä juurikaan näe nyt
liekkiä joka alati vaatii
tunnetta
kaivautusmishalua
aikaa
pantikseen,
pysyäkseen elossa
 
minä pääsin ulos
hintanako vain
eristyminen uteen kirkkauteen
suoraan valoon jonka tuntee
lankeavan kuin tuomion:
olet vapaa mutta yksin
 
iskelmä
pakko kaataa viemäristä
kaikki se mitä tuputetaan,
etten vain harhautuisi ajattelemaan
hyveellisiä lanteita
synnyttäjän ja kasvattajan
mystiikkaa
joka pitänyt koossa tämän
palapelin
vyyhdin
näennäisen ymmärryksen
kenties
sattuman salamasta siinneen
merenpohjan kuumista lähteistä,
komeetan mukana tulleista
orgaanisista yhdisteistä
 
tähän päivään tultu
kuin olisi aina vain oltukin
kasa päiviä ymmärtää
toinen toistamme
riisuttua haarniskaa
niin kaunista etten eläessäni
ole kauniinpaa nähnyt
kirkasta mieltä
joka rakastaa hämärän läpi
 
rakastaa palavaa alkumerta
siihen aina lopulta palaen
joka ei edes itse ymmärrä
mitähän sitä taas
selittää ja selvittää
karttaa tummanpuhuvaa
paikkoja jotka tähän asti
olleet pimennossa
aivojen sumennoksessa
sankassa sumussa
 
sydän vie käden korttiringin
aina lopulta kahlaa kotiin

RADAN YLI (TYTÖNRANNE 2)
 
tytönranne kuvissa,
anatomia pitää virkeänä
täydellisesti kohoavassa
kulmassa kaikki
käsivarren taito ja voima,
kauneus  luonnollisesti,
saa aina näkemään symboliikan
ei pelkkää luujänne nippua
rannevaltimon sykettä
elämän tuoksun leyhähdyksessä
suurimman elimen
peittävää mestariteosta
 
radan yli lumihangessa
onneksi on bootsit
viheliäinen tuuli käy
läpi nahan ja nahan
 
kuuloelimet tarvitsisivat
kädet suojakseen pivoten
naurunalaiseksi joutuminen
toki estää sen
vaikkakin kuljemme kaksin vain
ainaiset kaupungit auton
ja niiden valtavat screenit
huolestuttavat
näyteikkunat jalankulkijoiden
meidän
joilla on aikaa
nyt
 
odotettavissa
kultuuria ripaus
kuulo, näkö, haju, tunto
suussa maku iäinen
vadelma Tripin, vadelman vivahteen unohtanut
lapsuuden villivadelmapensaisiin
mihin kajoamalla sai
kuulemma suolapanoksista
jos tapasi portinvartijan
jonka piha kasvoi ympäri ruohottuneita ja
katoista ja konepelleistä sammaloituneita
raatoja autojen,
lähes hylätyn talon eteinen
painettua sanaa lattiasta kattoon,
kaaosta nidettäin
 
pääsimme hengissä
yli kynnyksien ja portaiden
taittamatta niskojamme,
monien nousujen palo-ovien panssarilasisien
ja sepposen selälleen avautumis olettamuksien
vasen ja oikea tuli tutuksi sekä keskiyö
katse alaviisto kuin jeesuksella ristinpuussa,
suuressa armossa
juuri ennen hengen heittoa
huulet hapanviinissä,
etikassa
 
 
vaapuin tahdissa sävelten
joita ei voinut kirkkaiksi kutsua
ei tunnistettaviksi,
jokin meni auki aivostolla,
tuli kodinlämpöinen patakinnas ja sanoi:
nauti koko nuoren sielusi väärtisti
anna mennä ja unohda
häpeäsi hämärässä
koska jos ymmärtänetkin alkeita
ei se tee sinusta kuin yli-innokkaan
leijan kaltaisen, tuulen armoilla,
ohuen nyörin varassa poukkoilevan,
alati horisonttia
ja ulappaa kaipaavan hahmon,
kuin elämästä pakenevan
rikotun kiven,
jonka sisältä paljastuu
viivastot käyrämäiset
nousevat ja laskevat
kuin vuosirenkaat,
ympäri halaamattoman hongan
isän istuttaman
 
värit joita mieli alati yrittää porstata pois,
laiturin päässä,
laiturin harmaaksi
painekyllästämättömäksi tarttumapinnaksi,
johon eliöt iskostuvat
kuin tulikuumaan rautaan
jääkaappikylmä liha
 
haaveistaan luopuen,
antaen naulojensa nousta lihasta
sitä enää kiduttamasta,
kärsimyksen saavutettua inhimillisen
kuvitellun huippunsa,
kesyttömän luonnon jo antaessaan sipausta,
maistiaisia armonpaloistaan
niin elämän tuiskuun jäätyvälle kuin
tyrskyihin hukkuvallekin,
lopun tullessa luonnon armoilla
mielen valtaa euforia
 
elämän edellytyksien
vieden pois elämän pakotuksen
kerran niin nuorena ja kauniina
laulavan sekä tanssivan hahmon fysiikassa,
toisesta ihmisestä huumaantuneena,
lumoutuneena kaikin aisten,
täysin antautuneena
hekuman tanssiin
jossa kaksi muuttuu yhdeksi
hyväksyntä ja ihailu kosteissa silmissä
en muuta tule koskaan tarvitsemaankaan
vain tämän idyllin
 
jonka lopulta nuoruuspäissäsi
nokeat ja unohdat
heität hiilenmustan pannun tunkiolle
ruostumaan ja ahavoitumaan
luonnon armoille
linnun siipiänsä kokeilleen
rikkoutumisen kierteen kyynelverhoissa,
peilin edessä toviksi paatuneen,
jos joku toinen näkisikin sieluuni
ajatuksesta voimaantuneen
iäti nousevan hengen
tunteen levitoivan
maailman pikkuriikkiseksi tekevän
vain kahdet silmät,
kahdet silmäparit
kiikareissa
täydellisen läsnäolon
 
vanhuuspäissäsi
oman aikasi tai
oletetun onnesi kukkulan
kolistellessa viimeisillä raidepätkillään
kohti pääteasemaa,
teurastamon veren hajua
ratapölkyillä vaihtokunnossa olevilla
mietit tärinässä, epämukavassa tunnelmassa
valitsitko sittenkään oikein
loppumattomuudesta oikean tähden,
kuin ajateltuna
kaikki olisivat sopineet,
tähdeksi kiertotähdelle
jos olisivat olleet sinä
yhtä loistavan halukas
rakastamaan läpi haarniskan muhjotun
läpi kiven, vuosisatoja luonnonvoimien armoilla olleen
nähden lävitse kuin röntgenissä
olennaisen, syntymälahjasi tärkeimmän
 
piikikkäänä hetkenä jota ylenkatsoit
silkasta pelosta ja
pelon kääntämisestä ylimielisyydeksi
jottei tarvitsisi heittäytyä
silmät suljettuina selälleen,
suudelmien ja raateluhampaiden armoille,
syljen näykkiessä
värinänä huulistolla
katsoen avohyllyssä
kirjoja joita et vielä ollut unohtanut,
pölyistä nuoruutta
isojen ja pienten ikkunoiden takaa
kasvavaa painetta rinnassa,
tyttösi rannetta sekä korkeita poskipäitä,
armonlahjoja hekuman
heimojen kauan sitten eläneiden
 
lähdin kuin varas
silmiin katsomatta
ilman jäähyväisiä
jätin palavan sängyn palamaan,
palaamatta koskaan viereesi,
kiuruseni
juoksin jäätyneen veden päällä
karkuun
sisälläni liikahtanutta siirtolohkaretta
mannerjään
mielivaltaisessa maisemoinnissa
pakoon
sydänmaailmaa,
jotain mitä en
voinut käsittääkkään
hellyyttä unohtunutta
tai koskaan opittuakaan
tai juuri oppimaisillani olevaa
vierasta kieltä ihojen,
lähtökauhussa hipaisten
pihkaasi ohimennen

SIELUJEN KAUNEUSKILPAILUT
 
sielujen kauneuskilpailut alkokoon
lausui hän
joka asiasta jotain väitti tietävänsä
oli siis formaatin keksinyt
tai tuonut sen
takaisin syvältä unohduksen opeista
sieltä minne
hyveet aina haudataan
viihteelliseen aikaan
huvituksiin barbaarisiin
oikeamielisyyden kustannuksella
sen partaa repien
 
kun ei haluta nähdä
liian raskasta,
alati kiristyvää silmukkaa
hengen lihassa
tavoissa hyvän elämän koostuvissa
kun on vain
status ja fasadi
kylmää tiskiallasmaista pintaa,
pelkkää naarmua oleva
todella kaiken kestävää
terästä ruostumatonta,
vaikka peruutuspeili
muuta väittäneekin
horisontissa mennyt
punatiilinen rakennus
jota iäti kaipaat,
sen ideaa,
et rakennusta
 
kuolemattomuus
tatuoituna ikirakennuksiin pilviä hipoviin,
suuruudenhulluihin loka arvoihin kaupallisiin
ihmisyyttä polkeviin
kuolevaisten aivot vallanneisiin ideoihin,
entä jos olisinkin
miljonääri edes päivän
en maailmanparantaja
kuin ehta miljardööri edes tunnin
siinä olisi jälkipolville kerrottavaa
kurottavaa, ihmiseläimille pienille
iltasatuja siitä kun kerran sai
koskettaa maailmankaikkeuden
tärkeintä keksintöä
kaikella mielikuvituksellaan
hipaista tähtitaivasta
inhimillisen kasvunsa
elohiiri ainoana vaivana
 
ollen syntynyt
onnellisten tähtien alla
puilla paljaillakin
ymmärtänen
 
keksittyään moraalittomampia
ja näin viihteellisempiä
muotoja unohtaa elämä vakavanpuoleinen
ihmiskunta sulki silmänsä ajatukselta,
jatkumolta
perässä tulevien
pienisormisten
nauttia samasta
mysteeristä muuttumattomasta
jos ei muuten niin silmänräpäyksen
0 vuotta (viiva) ala asteen eka
koska sitten alkaa voi juhlat petojen
alati verta kulmahampaillaan janoavien
ja pienisormisten tulee olla
jatkuvasti varuillaan
olla vaikka
näkymätön kuin silmätikku
 
itku kurkussa
luottaen vaihtelevasti ihmisyyteen,
ollen parrasvaloissakin
kun kissapedot estyneinä
muutoin takana esiripun
kotelossa kypsymässä
perhosen toukan tavoin
ennen metamorfoosia
siipien muovautumista
valmiiksi tälle seokselle
jota ilmaksi nimitämme
tai
kuin nuori viini
ennen sielun kypsymistä
ja pullosta ulospääsyä,
sekoittumista kieleen,
aivokuoren ohenemiseen
epäolennaisen karisemiseen
kuin tuhkan tumman ja hilseilevän
muuttuessa vaaleanharmaaksi ja kiinteäksi
tunteen vahvistumiseen sormenpäissä
siitä että seisomme
yhtenä miehenä
loppuun asti
pienten puolella
 
 
kerrostumia, pölyä, hometta
viisautta joka verhottu uurteisiin
kypsymässä sellaisiin mittoihin
kellarinsa hämärässä,
ettei niitä koskaan saavuta
pikamatkojen ekspertit
muovilla sydämensä
vuoranneet marttyyrit,
näköalattomat rantakivet
sinileväiset uljaat, siniveriset
näköaistia tahallaan
harhaan johdattaneet
väärintekijät horisontin 
 
maailmaa joka meni jo vauhdilla
nuorta ja karvasta päin
sen uhkarohkeaa sokkoutta
ja taistelemattoman
haarniskan osumattomuutta
sileää pintaa
illan valossa säihkyvää,
aamussa rujoa
kuin poisheitettyä
kuivunutta solukkoa
kevyiltä hartioilta
tähtimäisiltä
 
nuoruuden uhoa
nivellyksien jouhevuudesssa
auringonsäteiltä suojassa
hirsissä mielen värjäämissä
rikassa silmänlumeen
sillä hetkellä totena pitämän
pintapuolisuuden perspektiiviä
kuin vettä
jonka syvyyksiin ei näe
 
sielujen kauneuskilpailusta
ei oltu vielä kuultukaan
ei satua
rumasta ankanpoikasesta
tai ei sisäistetty raskasta,
odottavaa
ilosanomaa
kuin maallisen vaelluksen päättävää
paratiisia maailmanrauhan
 
sukupolviset traumat näkymättömät
herkästi tunnelman aistivat,
paineen rinnassa
sydänystävän löytämällä
hänen kanssaan
aika ajoin pilvikävelyllä
pölisemällä liuottaen,
seosta juomakelpoiseksi
taakan ilmaan
ei kenenkään elävän
pienille harteille
puhaltaen toivomuksen
että pedoillekin kasvaisi siivet rakkauden  
 
palavassa muovimeressä kellumme
emme oikein viihdy kunnes
saamme käsiimme uuden
muovit päällä olevan lupauksen
joka poistaa tyhjyyden hetkeksi
saa keskittymään aatoksen,
mitä kaikkea tämän avulla
voineekin saavuttaa,
miten paljon se
helpottaa olemassaolon taakkaa
ja miten se
suoraan sanottuna
saa meidät rakastamaan
elämää enemmän tai
edes elämään sen kautta
sielua samalla peilaten kuvastimessa
puntaroiden sen arvoa
onko se wörtti kantajalleen?
 
kapitalismilta säästynyttä idealismia
hippien mellastaessa ihmisyyden puolesta
kuin on ollut iät ja ajat
eristyksen ihanuutta
kotikutoisia lampunjalkoja
korsuissa joissa aika mataa
 
tajuten lopulta
sisällä asuvan kirkkauden
jokainen dynamo erilainen
niiden hehkuissa
loputtamasti sävyeroja hämäryydessä
vapisevassa rungossa hiekkatien nuolemassa
kuopissa, kivissä, juurisssa,
märässä nurmikossa
 
vimman nyanssit
kutsuvat yksinäiset kädet
pyöreää pöytälevyänsä vasten päällekkäin
toinen levyä vasten nihkeytyen,
paikkaansa vierastaen,
sen maaperää elotonta
toinen ihoa vasten käpertyen
läpi huokosista,
tuntien luuyhteyden voimakkaan
 
katsetta ihailevaa kaipaa
molemmat,
kantajat ja vastaajat otoksessamme
kuin tapaisi jonkun
joka ei ollutkaan tästä maailmasta,
kuullutkaan tästä tuhosta
ja sen enteistä median rakastamista
aina uudestaan tulevista
pikku maailmanlopuista
ettei missään nimessä tarvitsisi
puhua siitä
mikä olennaista
kauneuskilpailussa sielujen
 
mikä on sinun mittasi asteikolla
sielun kauneuden
ja miksi siitäkään kilpailemaan?
 
 

VALKOINEN

avasin valkoisen,
se oli kenties
toivon uksi,
kynnysmatto vieras,
sisään outouteen kutsuva,  
kamelinkarvainen
 
oven painike
muistutti etäisesti
lapsuuden kirkkolaulun sävellajeja,
yhteyttä jonka
aina koit sulassa sovussa,
harmoniassa luojaan
 
untuvaista, karkeaa, jäykkää
tunnen läpi
rasvapatjojeni
lähes miellyttävän
pisteliäisyyden,
rakentavan silmäilyn
periaatteellisen onnen
haarniskan luodinreikien läpi
loimuavan kirkkauden
unimaisen harsoisuuden
muutaman vuoden puhuneen
lapsen näkemyksen elämästä,
oikeasta ja väärästä
siitä
miksei kaikki voi olla kilttejä?
 
suljin valkoisen,
menin peremmälle kadotettuun
tunteeseen ja muistoon,
muistioon mustan mullan
elinvoimaiseen mielen mittailuun
puheen ja tunteen helppouteen
suljettujen silmien aistikokemukseen
väreilevien untuvakarvojen
mittaamattomaan söpöyteen
kuin toivottaen kulkuria kotiinsa
herkän suudelman
palatsiin konkretiassa
 
teoriassa sivuteitä kaaokseen loputtomasti
nähdyssä ja koetussa väärintekoa,
uhmassa ja nöyryydessä,
nousussa ja laskussa
tunteessa totuus
pelonsyönnissä rakkaudella
tarkoitus elämän

ei suurta, mutta itselle suurta
kalenterissa tyhjää,
kuin aina ajatellessa umpimielisillä aivoilla
kalman sormenpäitä,
isoja ja rohtuneita kuin isällä
sekä hyvin noella pigmentoituja
asennnossa jossa
peukalo kääntynyt
hiukan ensimmäisestä ja toisesta nivelestä kämmenen alle
ja muut sormioletetut
saranoituina luupuikkona,
sen päälle samalla lailla taittuneina
odottaen ja osoittaen tuomiota
lyriikkaa vapaamuotoista,
koska miten ikinä saisikaan
tämän tunteen ylös kuin päiväkirjamaisesti kertoen
suppeaa sanavarastoa käyttäen,
pinnistäen kuin urheillessa
hengen ja ruumiin
syvimpiä sopukoita kepillä härnäten
 
ylärintaa puristaa
kurkussa pala,
värinässä ja hiessä
umpisolmuisten aivojen alta
suoraan sanottuna ja kerrottuna
mieli, sana,keho
ja ympäröivä maailma sanoo kiitos ja hei
sinut ja minut minä unohdan,
sait kyllä vuorosi estradilla
uhkarohkeassa nuoruudessa
pelotit potentiaaliset valkokyyhkyt
ja tropiikin linnut pois,
säikytit ne tiehensä,
vaikka totuus oli juurikin päivänvastainen
kuva jonka annoit oli silmänlumetta
päivänkirkkaudessa,
totuudessa olit herkkä poika,
rakkauden luodin kestävällä panssarilla,
kuvitellen silloin ja vieläkin ajoittain
herkkyyden olevan heikkoutta,
käsittäen kuitenkin että omalla kohdallasi on se
ainut palavan halun asia elämässäsi,
saada ylös nämä vuoria siirtävät tunteet
kunhan vain jaksaisi aina uudestaan herkistyä ja oivaltaa
maailmassa olevan minä ja muut
koska jos toinen lakkaa olemasta
lakastuu toinenkin
kuin sadevesi
kyyneltä näytellen poskiltasi
 
et halunnut kuin olla selälläsi,
paineen tunteen yläselässäsi
pääsi oikessa kulmassa
kattoon nähden ja uikuttaen
unelmoiden hämärästä
missä puhutaan kuiskaamalla ja suudellaan
vuotamatonta nenää ja rasvatonta otsaa
maaten yhdessä,
maailman unohtaen,
puolikapella pieluksella
teeveestä tullen aivan sama mitä
silmäni nauliintuneet ulkoiseen kauneuteen
joka maailmankatsomuksessani ei välttämättä
kulje samaa polkua sisäisen siskonsa kanssa,
kenties ovat riidoissa taasen,
kenties heidän ei ole tarvinnut
oppia toistensa taitoja,
koska ovat omilla erityiosaamisen alueilla päässeet pitkälle,
eivätkä jaksa nähdä vaivaa
tai puuttuvan sisäisen kiinnostuksen alijäämässä,
ajatelleet niukkuuden olevan luonnonlakia
ja näin hyväksyen vallitsevat olot,
toki alinomaan
ollen kateellisia toinen toisillensa
sisäiselle esteettisyydelle
kuin ulkoiselle tenholle
 
oman pääsi
ja häpeäsi
ja mutismisi
ja hävityn kilpailusi
joka oletetusti,
suuntavittaa lopun elämäsi koitoksia ristiaallokossa,
mielellä ei ollut hyvä
ei kevyt,
ei uneksiva,
ei flirttaileva olo
kun minut syystä potkittiin pihalle
loukkaannuin verisesti,
nuoruuden sameissa vesissä
 
likaisissa ja myrkyllisissä
keväisissä rantatörmissä
jotain todella ahdistavaa ja nostalgista
epätasaisuudessa,
kaislikossa,
koloissa maan uumeniiin
 
en antanut,
antautunut antamaan anteeksi syntymälle,
tälle hahmolle suruviitassaan
kanssaihmisille ja tipuille jotka
rohkenivat lähestyä
tekokukkoa
 
vain kainon hienotunteisesti
annoin asioiden olla
vaikka tiesinkin tekeväni suurta virhettä
jäin siis unohduksen ulapalle yksin
odottaen huuhtoutumista
romantiikan rannikolle
tietenkin pelkkään ihmeeseen uskoen,
koska muuhan olisi laskelmoivaa
joka ei kuulunut suunnitelmaan herkästä runopojasta
 
luottamuksen rapistuessa olen vieläkin
veden varassa,
kun en vain usko todella ihmepelastumiseen
ja näin ollen hillun puolikuolleena
haalistuneen lohikäärmeen punaisen pelastusrenkaani;
kirjoittamisen
pitäen pääni juuri ja juuri hörppäämästä järvivettä
enhän ole merelle uskaltanut
koettanut jaloin räpiköidä suuntaa joelle ja siitä merelle
asennossa jossa voinen hengittää
kädet koholla,
iho rikki keskikohdan repivästä muottijäljestä
pitäen kiinni hyveestä
kuin hukkuva oljenkorrestaan
 
sorrun kerta toisensa jälkeen mustavalkoajatteluun
ja nyt näiden lähes promillettomien vuosien jälkeen
näen selvästi varpumaisen herkkyyteni,
varsinkin koska olen miesoletettu humanisti,
joka on töissä peltihallissa, peltifirmassa
sanalla sanoen olen väärällä alalla
ja kutsumus on taide,
jossa järki ei päätä mitään
tai ei ainakaan vie minulta
hetkessä elämisen riemua ja surua
kaikenlaisten mittarien varjostaessa ja painaessa
eteenpäin kuin olisin joku kone
 
ei olen kuin joku abstakti,
tai absraktio mitä se tarkoittaneekaan virallisesti
tarkoitan olevani jotain muuta kuin statukseni antaa ilmi
haluan olla palavasti ajattelija
enkä vastakohta
väsyttää itseni näihin mietteisiin
hitailla tai ylinopeilla yhteyksillä
kuitenkin suurimman osan datasta hetkessä unohtaen
koska se ei kihelmöi aivopoimuja
 
saatan olla kroonisesti masentunut
ja synnynnäisesti toivoton,
melankolian kavaljeeri, romantikko
jolle nykyaika on kenties liikaa,
mutta jonka täytyy etsiä
tämä elämä ääntä
erikoista, vanhan aikaistakin, hyveellistä
nykyajan saasta arvot viemäriin valuttavaa
kaupallisuuden, bisneksen tuhoavaa
sointua harmonian
joka kutsuu luokseen keskustelemaan
ja kurkottamaan yli kivun
 
humanismi on minulle "misantroopille"
tai jotenkin rikki olevalle
ennenkaikkea elämänkivun
ja kaikenlaisen kulttuurin ymmärrystä
tai halua ymmärtää,
ja oman "runouteni"/pahan olon ylöskirjaamista sielusta  
ja kaipaukseni
aina syvemmälle
kohti kipuni suonta pulppuavaa
alkulähdettä,
luustoa väreilyttävää
 
eihän siltä voisi vaatia ymmärrystä
maailmalta
sellaiselle surulle mistä ei ole tietä ulos,
synnynnäisellä melankolian vaipalla
silmien ja sielun edessä,
koska naurussa pilee perkele
ja nöyryydessä maanpäällinen jumaluus
ja sitäpaitsi ei naurata kuin harvoin ja silloinkin
jotkut aivat pimeät meilleyhtymät
kalman punomat juonet
vahingoniloiset
 
ylenkatson kuin piru orrella tätä rämpimistä
en rakasta itseä en muita
odotan kuolonkankeutta innolla
poispääsyä tästä tyhjyydestä, tyhjyyteen
toisaalta taasen, uudella näkökulmalla
uudella muusalla ja inspiraatiolla
kenties haluankin autistisesti
kuvailla tätä vyyhtiä
jota elämäksi kutsutkaan
kultaisten vuosien ajaksi
kun ymmärrys nostaa päätään
eikä vanhuus ole vienyt intihimoa ja kipua minnekkään,
kipu on kiihkeää
kaikensyövää fyysistä ja psyykkistä
maan kuorta repivää,
taivaankantta alati toivosta vilkuilevaa
tietoa siitä että pitäisi ottaa rauhallisesti
muttei pysty kuin juoksemaan ikuisesti pakoon
 
rakkautta ja kauneutta
ja yrittää kirjata näitä tunteita ylös
leikkimieliseen ikuisuuteen
jotakin niistä ymmärtäen
jalostuen sisältä ja ulkoa kauniiksi kalmoksi
ja perintöni olisi kun edes joku ihmisoletettu
siirtäisi sydämensä kammiota
piirun verran kohti hyvettä
sen neutraaleja ja tuomitsemattomia silmiä
josta vaikea löytää pilkkaa
 
palatsisi harmaassa loppuelämä tolkulla
tarjolla mitä oikeastaan
pyörähdyksesi salin lattialla
silmät suljettuina,
avattuaan ne säpsähtäen
olevansa vieläkin täällä loassa
myrkytyksen oireissa
kunpa osaisinkaan tanssia kuin hän
tai olla hänen kavaljeerinaan,
olisin vietävänä kuin karja kesälaitumille
ammuisin onnesta,
pelosta ja uskaltamisen juhlasta,
elämän juhlassa,
sen lattioita riipivässä tunnelmassa
todella vaikea pitää kukkaa kämmenellä
tappamatta sitä,
kuihduttaen janoon
tai valtameren aaltoihin
maan kokkareiseen mustaan multaan
elämän symboliin
kuin sydän tunteiden
 
tasapaino sanalla sanoen on illuusio kohdallasi,
sielusi vaatii suuria tunteita
arjen dramatiikkaa,
tragiikkaa,
romantiikkaa
kuin pelkkä kuiskauksesi on taidetta
ja valtasi
kaiken yli vedetty kuori norsunluinen
avoinaisen suusi mykkä huuto
silmiesi mielialanvaihtelut
kun en saa niistä kuvastimista kiinni
en tahdo ymmärtää
kuin luomivärisi oranssin vivahteen
oletetun tuoksun ja silmänpaineen
mutta voisin toki ajan kanssa
oppia niistä salaisuuksia
 
toki paljon mysteeriä jäänee
nyanssiallokkoon
ja hyvä niin,
koska mysteeri on elämän pohjakerros
 
anna minun kuiskaukselleni, vastakuiskaus
kuiskaa mysteeri aina uudestaan kuuloelimelleni
koska ilman sitä lakastumme alkutalveen
lehtipuiden lailla,
tempaamme toistemme turkkimme
palellaksemme vain lisää
jäämme kuivuneiksi koivunlehdiksi terassien ja mökkien alle
koloihin ja onkaloihin tuulen viskaamiksi
betonin ja seisovan maan tuoksuun
potetiaalisesti unohtaen  vihreyden ja verisuonet
kuin kultaisen ajan kun olimme osa suurempaa
emoa ja emon loputtomia käsivarsia
kaulojemme ympärillä halaten aina
kuin sotaan lähtevää nuorukaista
 
lehtiruoti käppyrälle kuivunut
kuin mielen selkäranka uupunut
uupunut yrittämään ymmärtää ja olla
pieni mitätön ihminen
jonka tunteet ovat vuoristomaisia
yhtä jylhiä ja korkeita
huippuja ja rotkoja,
tavallisuudesta poikkeavia sivuteitä
kohti elämän lumipesua
joka aina jaksaa piristää
ja nostaa punan ja veren
spontaanin ohimenevän jäisen piikin
 
kuin haaveilisi ihmisen käden
josta et päästäisi irti
kuin et äitisi kädestäkään
lapsuuden tuhkayössä
varjokuvissa
komeron takaa ilmestyvä
suurten ääriviivojen,
jotka silloin jättiläistä muistuttivat,
oliko tulossa jo muinoin minua hakemaan;
kalma
suurilla alaspainetuilla harteilla
kuin jättimäisen emännäkyhmyn omaavilla
laahustaen viittansa liepeitä lankkulattialla
kuin mörkö muumilaakson tarinoista
 
suljin siis silmäni keskellä ihmisiä
joiden syyksi laittaa olemassaoloni
suljin käteni äitini käteen,
hänellä oli aina niin lämpöiset kädet,
kun itselläni silloin kylmästä hiestä nihkeät
vaipuen ennenpitkää mustiin uniin
 
käsi kun tulisi vastaan kylätiellä
tai maailman melskeessä
sormien lomasta sanoisi
ota kiinni kosketus
ja sulje silmäsi ja unohda muu
olisin kai onnellinen

SURUN VUOSIKYMMEN

sanoita se suru
mielesi ohjakset syövä syöpä
ja kipu kivikkoinen,
maan sisällä sulaa ainetta valtoimenaan
jotta näkisit sen
jotta näyttäisit sen
ja saisit mielipahaa aikaan,
koska kivustakin voi olla kateellinen
tai tulla surulliseksi koska et auttaa voi
tai muotoilusta, muototajusta
en jaksa elämän juhlaa
jossa en uskalla viihtyä,
sen runoudessa ainoa suojapaikka
kun mielen aavikko
vain jatkaa ja jatkaa pölyämistään
ja pölyn keskeltä
nouseen epäselviä varjoja
en taaskaan osannut
kuvittaa tai sanoittaa
hahmoja preerialla
 
jos sitten yrittäisi uudestaan
joskus vielä nukkuisi
pois tämän karvauden  
maun ilon unohtaneen
 
lapsuus loppui betoniseinään
enää ei saanut olla
ujo pikkupoika
jonka puhumattomuutta
ei pidetty outuna ja ylimielisenä,
ei saanut olla orientoitumatta
tähän näennäisen todellisen
tylsyyteen,
sanoihin jotka
eivät lähelläkään totuutta
keksimällä uusia
omia ja somia
muotoja vain itsesi hyväksymiä
 
alkoi nuoruuden iltakoulu,
olin innokas oppija,
mutta kuitenkin aina jokin
sisälläni harasi vastaan,
kuiskasi teet kenties virhettä
tässä ilakoinnissa
iässä jossa kuulunee tehdä virheitä
pelkästään elää niistä,
tajuten toki nyt
oliko se muilla
kuin heittäytyvillä aidosti
hullua varttumista, vuoristoratamaista
tanssia ehjällä mielellä,
rikkoen kaikki lasiesineet,
hilpeänä rinta pystyssä
 
korkekoulu loppui enkä vieläkään ollut
päässyt ujoudesta, ollut sen herra
sama itkua tihrustava pikkupoika sisälläni
vaikken enää itkenytkään,
olin vain sillain viileänä
ihmisten seurassa,
kuollakseni pelkäsin kosketusta
ja siitä seurannutta,
risteävää polkua ytimien
 
nyt pimeää työelämää on takana vuosikymmen
olen yksin tämän törmän valtiaana
kai saatanan ylpeänä ja ylimielisenä
toisaalta taas
voimakkaasti masentuneena ja luovuttaneena
vaikka kaikki voisi muuttua
jos hivenen saisit iloa kaivettua sisältäsi
ja nöyrryttyä kuolevaisuuteen
pyydettyä apua ja armoa
ja rakkautta vastarantain
 
on niin mahdotonta enää
esittää iloista
mielialavaihtelut ovat arkipäivää
fyysiset nousut mahdollisia
mutta lyhyitä
illalla kuitenkin kaikkeni taas annettua
ovat mieleni yhteydet pelkkää kaaosta
menen aina vain aiemmin sänkyyni
ja herään aamyöstä apena valvomaan
näitä ikuisuuksia,
pikkulusikkamaisia haaveita ihmisestä
joka jakaisi kanssani tämän elon
 
tiedän sen olevan astumista
taivaaseen
ja silti mieli sanoo ei
tämä on rangaistus
siitä kun haaveilit lapsuuden
ja olit hiljainen
ja katsoit kaukaisuuteen hymyssä suin
olit ehyt kuin vain olla voi
mitä tapahtui oi rakkaani,
kerro mikä sinut rikkoi
kenties olivat pedot liikaa,
muttei kai heitä enää ole olemassa
yrittänet jaksaa nämä tunteet
ja lupaan sinulle
vielä tulee sinunkin aamusi loiston
ja huomannet tämän kauhean kipumatkan olleen
tuikitärkeä ja välttämätön kasvullesi
takaisin yhteyteen ja rakkauteen
 
eristin ja kovetin sydämeni
lähes koko elämä ilman rakasta
mitä nyt pieniä poikkeuksia
vahvistamassa sääntöä,
karkotan kaiken elävän ympäriltäni
lopulta on minä
ja kyllä se rittää hetkittäin hyvänä päivänä,
mutta ei näitä potentiaalisia
surun vuosikymmeniä
jos ajattelee tämän matkan olevan vasta
puolivälissä jos sitäkään
 
loppukaneetti
 
syvä huokaus elämällä
miten siihen mahtuukaan
kaikki tunteet
sanana helpot
koettuna
mahdottomat sanoittaa
aina kannattanee yrittää
kivun muurinkin läpi
rynnätä syli täynnä toivoa
vaikka aina kompastuisikin
nousisi ja keräisi luunsa
silmät vedessä tulta päin

isä vittuilee pojalleen
keikkuvassa veneessä
verkkoja laskiessaan
tuulessa jämptissä,
rustiikkisilla airoilla
poika yrittää pitää paattia linjassa
isä poika suhteen,
silti runkkarin ryhdin näkee jo rannalta saakka
ja sen kuinka nuoruus on pinteistä, jänteistä, taimikkoa
ja vanhuus viisaita sanoja, kipeitä seutuja, kelojakin
kanervikolle käppyröitymistä
luiseksi tuonen instrumentiksi
kumeaksi
 
maailma ei muka pyöri ympärilläni,
vaikka oikeastihan se pyöriikin,
sehän on selvä
olenhan koppava kaunokainen,
uniikki lumihiutale näillä lakeuksilla
vedet silmissä, värisen vuoreni huipulla
joudanko ennen kuolemaa selälle,
unohtamaan tuokioksi
tämän kruununi
järkälemäisen suunnannäyttäjän
 
kimalainen on paras pörriäinen,
pallomainen, inhimillinen
kaljaa kuin mettä imevä
viisikymmenvuotias duunari,
pölyttäjien kuningas
kaikkitietävä käytännöstä
kuuli kerran runon lennostaan
kyynelen hieraisi jalkapöytäänsä;
kukat kuin työmaat
uusiutuvat,
puhkevat pinnanmuotoihin
uljaat,
poljettavatkin,
maisemaa muuttavat
paasit kuin hortensiatkin
 
heinäkuun heijastuksia märässä asfaltissa
onhan se surullista, että maailma menettää
näin kauniin sielun jälkipolven geenit
ja ne vaipuvat unholaan
kesäsateiden lailla
tulevan syksyn läpitunkeva
kaikkivoipa kosteus, syö ne elävältä
kondensoidun paperille
muuhuun en taida haluta pystyä
kuin olemaan olennolleni uskollinen
 
pölyinen lapsuus täydessä terässä
auringon heittäessä tikareitaan,
putkitelevisiossa soturiprinsessa Xena
kuvittelin pitäväni aina makeasta
olevani aina temperamentiltani rauhallinen
hyvä tyyppi hiljainen,
ujo kuin katumus
 
saat tahtosi läpi,
muttet sentään enempää
alkoholisti päihdehoitajana,
kynnys liian korkea,
siihen ei edes kykene kompastumaan,
kehoni enää harvoin kihelmöi
värisee, taistelee tai pakenee,
sydämeni löisi voimiensa takaa muuten kuin
juostessa rinnettä, kuten unohtunutta
nuoruuden läikkyvyyttä
iltamiensa pikareiden
tyttöjen rusoposkisten saartamina
kuin saaliina tasangolla
raukeana sängyllä,
haaveillen kuin kuninkaan on tapana,
sama keisari sisälläni, ei nöyrry koskaan,
vaikka haaremi haavetta ja vuodet syksyn kastelemaa
vesivärjättyä paperia sameaa,
kuin valuvat kyyneleet naamiosi sottaavat,
tummanpuhuvan turpeisen
 
on siis kevät vaikken koe hekumaa kahden,
on siis nihkeistä nihkein yö
jossa humaltuneet huulet huutavat ilosta ja
hetken päästä surun sumeasta sametista,
maassa männyn  ja kuusen käpyjä,
havunneulasia, kruunukorkkeja, tupakantumppeja
ja alavaa poljettua tannerta,
sen taipunutta vaivaista
nurmea muhkella turvepedillä,
lavitsana tuulen kaadon terve honka ranka,
leväten ladottujen kivien päällä,
tässä on hyvä olla metsän poika,
kuin aleksis kivi
 
viiltohaava herättää kysymyksiä
 
hurme pisaroituu hitaasti ellipsiksi
ennen dramaattista putoamista kamaralle,
tunnen syvältä pulppuavan kivun,
kuin joku olisi
rikkonut haarniskani virheettömän,
altistanut sen tuntemaan tämän maailman lait
 
unen
ja valveilla koetun todellisuuden rajapinta,
autenttinen kipu
joka konkretisoituu tavalla tai toisella,
erottamaaan horros tietoisuudesta,
kuin irrotettavissa oleva sielu
jonka tarpeen tullen voi mykistää kivulta,
dissosiatiivisessa tilassa kuljemme,
aivomme vyötiäisen panssarilla kalvotetut,
jähmetetyt
 
en pidä sun rynnäköistä,
olen sen sanonutkin ääneen
paita ei tuoksu omalle, muttei pahallekkaan,
onko tämä sitä kipua
josta ei pääse yli ei ympäri,
pitää vain työstää lautaa vastakarvaan
kunnes se muuttuu myötäkarvaksi,
olla maan matonen aikansa,
nousta mullasta valoon
kun todellisuus on taas ystävä
 
männynoksa kurottaa tielle
kuin kodittoman koura
skid rowlla
 
äidinrakkaus kestää koko elämän,
ainoastaan siksi olen vielä elossa,
syvimmässä kurimuksessakin
tunnen lämmön
vaikken tajuakaan
miksi jatkan rämpimistä
aivoitta, sydämittä
kurottaen harhakuvitelmiin,
ikinä en voi kylliksi arvostaa
sitä lahjaa jonka olen saanut,
mikään ei tule pääsemään lähellekkään
äidin loputonta hellyyttä
tässä vakassa todellisuudessa,
juoksukilpailussa jossa unohdamme
ainoan tärkeän sivuseikan,
referenssi
jota vasten peilaamme
kaiken saamamme rakkauden

kipu hei vaan taas,
mitä yrität minulle kertoa
senkö etten ole minkään arvoinen,
miksi sitä tuputat,
tiedänhän sen jo,
tiedän olevani
yksinäinen varjo syysyössä,
kivun ja epätoivon vankilassa
istumassa elinkautista,
olen tehnyt ensimmäisen
hakemukseni ehdonalaiseen,
saa nähdä näenkö sen päivän
kun nousen kivun muurien yli
kevyenä
vapaudesta huumattuna
sellaisena
uuden mahdollisuuden saavana ihmisenä
jopa sen ansainneena
 
kun helpointa
ehkä olisi
katkaista käärmeen kaula
sitten olisi vapaa
muttei kai koskaan kiinni saisi
unien puuroa,
mysteeriä kivuttomuudesta
tajunnasta ja oivalluksesta
siitä mikä on määreeni
ja määritelmäni:
onko mahdollista
imeä myrkky sydämestä
ja kokea uusi syntymä?

 

silmät harmajat, taas saapui syys
kuin sotajoukot rajan tuntumaan,
kumua odottamaan, rynnäkköä
ja ylpeyden vyörytystä
rajojen murtumista
ylitsepääsemätöntä ylikävelyä
yksinäisyys, samat kuvat,
sadeveden haalistamat
onko niissä enää voimaa
onko mahtia taas uudelleen maalata sielu eläväksi,
näiden kuolevien kuukausien pantiksi
alkutalven toivottomutta
kuin tuulimyllyjä tai viinileilejä
vastaan taistelevaksi
Don Quijoteksi
suuruudenhulluksi ritariksi
jolla on mielikuvitus
muttei todellisuutta
narrin realismi
vailla mielen tähtipölyä
 
samanlaisia päiviä torakkamaisia,
liikoja vaateita suljetulle mielelle,
vaatehuoneensa pahviovea
hengenruoka kipolla kolistavalle
joka aina haluaisi jotain suurta ja eeppistä
suussasulavaa oivalluksen jälkiruokaa
kuin hieltä maistuvaa pääruokaakin
makua joka pitkään kummitelee kielen ja mielen
sopukoissa ja poimuissa
anten voimansa luikerrella
syvälle sielun perukoille
 
etsimme aina kuin tutkinnan alla
jotakin vavahduttavaa kokemusta
jota harvoin kuolevaiselle tarjolla,
olla tunteiden aallon harjalla
ja kun emme sitä kaivamatta saa
käsiemme seulontakoneistoon
surffaamme helpotuksen ulapalle
unohtamaan raskaan etsinnän
huonovalotehoisella
taskumatti taskulampulla
jonka ulkokuorta ja paristoa
on ruoste rakastellut
kostella henkäyksellään
 
taivas kuin
raskas odottava kotelo pääsi päällä,
millon loppuu esityksesi läpinäkyvä
tanssisi jonka askeleita
on mahdoton kuvailla
kuin sanoen
 
korvia piinaavasta äänettömyydestä
tuhannen epävireisen viulun konserttoon
kun ei jaksaisi edes kirjoittaa ylös
aamusi uskon menetystä
kun kaikki näyttäytyy taas
turhana venkoiluna
hedelmättömänä kilpailuna
ja ainaisena eskapismina
mitä muuta tahansa kuin tätä hetkeä
sen kuouhua kuollutta
sänkeä, epätasaista taimikkoa, aukkoista
kun haluaisit kaiken pyörivän radoillaan
ilman asteroideja, komeettoja
ja ainetta jonka surutta nimeät
jätteeksi
 
miksi kuljemme täällä kuin päämäärää vailla
tai jos sellainen on,
onko se kaiken vaivan arvoinen,
armon kyyneleet jos kihoaisivat
ja kertoisivat totuuden
valhematka vai todellinen seikkailu?
onko kipu todellista
onko rakkaus jotakin
mihin kaiken energiani käyttäsin ja säästäisin,
sen hipaisuun
jos osaisin vain olla
ja katsoa syvälle
mättääseen
 
kevyet viitat
vaihdettu raskaisiin varustuksiin
nähty kuinka luonto vain
kastuu ja kastuu ja kukoistaa
vuosi toisensa perään,
hoitamatta, hoidettunakin
vastakohtana ihminen joka on vailla yhteyttä
muihin puihin synkkiin ja somiin
mihin voisi tuntea yhteenkuuluvuutta
 
umpimieliseen katajaan
jääräpäiseen kuuseen
piikikkääseen mäntyyn
uhmakkaseen koivuun
 
että vaikka henki menisi
periksi ei anneta
vaikka latva katkeaisi,
mieli blokkaisi onnellisuuden
juuret jäisivät
jäisi toivo
ilman näkyvää syytä,
jatkumo
 
kaikuni kuuluu jo syvältä tiheiköstä
ota minut jo pois, ota ota
miksi piinaat, aina vain ja ikuisesti
pitäisi esittää ja tyytyä osaansa
olla onnellinen,
joka on aivan vieras tunne
mieleni vieraslaji,
jokin jota ei ansaita kuin ylimielisyydellä
 
lukemattomia vuosia "eletty"
pilkeettömillä silmillä
hymyttömällä suulla
koskemattomalla iholla
hautautuen syvällä maan uumeniin
graniitin viileyteen
ottamaan sähköiskuja vain itseltään vastaan
olemaan niiin erilainen varpu kuin kaikki muut
niin uniikki,
että elinkamppailu voi olla kuolemaksi
valottomaksi tyyssijaksi
kohtaloksi suuren kuusen varjossa
ponnistaen,
häveten ja samalla
ylenkatsoen valonsyöjiä
pieniä ja erikoisia hotkivia
tasapäistäviä metsureita
 
taistelun pitkittyessä
mies antaa aina uudelleen periksi
luomilleen valtakunnille,
mitättömille murheilleen
jo valmiiksi odottaen
suurta ja veret seisauttavaa
sellaista josta ei itkemättä huutaen
nouse koskaan valoon
laiturin päätä josta ponnistaa,
eikä koskaan tulla takaisin
kuulemaan jotain mitä en voi käsittää
mistä en ole kiinnostunut tuon taivaallista
mikä ei ole sellaista mitä kuvittelin sen olevan
vaan mitä vain, kaaosta
loputonta sopetumista
pakkasposkien yhteen liittämistä
avunhuutoa äänettömyydelle
 
koska jos tämä sekunti onkin siedettävä
aina tulee uusi, kunnes ei enää
siihen asti
epävarmuus nostaa päätään
ja on pahoillaan kun elämää
ei voikaan ennakkoon elää
jos voisi, kun olisi valmis
ottaisi parhaimman tyynynsä
ja kävisi ikiuneen
sanoisi kiitosta vaan muttei kiitos
en minä osannutkaan vaikka kuinka yritin
ja en yrittänytkään
en vain jaksanut enkä halunnut
nähdä enempää tätä ihmisyyden soidinmenoa
loputonta ihmettä
liiallisuuksineen ja latteuksineen
olin kai lopen uupunut
mieleen
tunteisiin
autiosaareen
kilpailuun, jonka säännöstöä en ymmärrä
                             sen käyttäytymismalleja
                                                          taikapölyn loppumiseen taskun poimuista
 

maatiaiskylän valtiatar,
miksi vielä täällä
kuiskeissa närkästyksen
miksi tässä viileässä
pohjantuulessa loivassa
viileänä viivasuuna,
ylhäisenä kuningattarena
palavin silmin
polttavan auringon alla kenties
juurensa kadottaen,
tempautuen maailmaan humuun
tahi pilvenpiirtäjässä,
peilitalossa ikinaurussa
muurahaiset juhlimassa viekkauttaan
parempia vointejaan laskelmoiden
paksussa lasissa heijastuksesi
kurotuksesi kauas näistä maalaisista
sivistymättömistä
eläimellisistä
antipatiaa aiheuttavista
hienotunteisuuden silppurin
läpikäyneistä
 
mittansa mukaan jokainen elävä
ja kuollut ilmiselvästikin
vakkansa alla kukaties paljonkin
kirkkautta maailmalle jaettavaa
otsassa kipunoivat kekäleet
maailman riiteisiä orpolapsia vailla
ilman tasapainoa hyvinvoinnissa
kuin tasapainossa kädestä suussakin
pieniä unitimantteja silmissäsi
väreileviä kuin aistisi ylivirkeät
kellot soivat sielussasi vailla kumua,
päättä päätettiin taas raukeus
sinä siellä ja minä täällä
ikuisuuskysymys yhteydestä
terälehtien tuntosarviin
norsunluisilla poskillasi hilettä
ja kivun harsoa, aaltoilevaa pidättyvyyttä
pakahtavuuden hedelmättömästi peittävää
 
ponnistaisipa joskus yli rajan
uuteen muovit päällä olevaan
rasiaan rasiassa
luomet suljettuina maireasti
ja otsassa tuli kaikkivoipa
 
lensinkö sittenkään

sinne minne
siivillä olisi varaa ollut,
ilman korkokattoa
sulamaan aurinkoon
nolla katumuksella,
raadollisena näyttää,
on minusta muuhunkin
kuin olemaan patsaana kaunosielujen
kurkotinko tarpeeksi vain pettyäkseni
olinko liian vaativa olento jumalallinen
sanani parhaimmillaan lakini
läpikuultavuudessaan
ehkäpä hahmoni alisuoriutuva aikuinen,
lapseton lapsi, rakkautta vailla
viittä vaille alla yön vyön
lyönnin alle hyvänmaunrajan
antaa elämä veitikkamainen
ja helistää pakoon
 
tyttö 
täysikuu
aamu 
linnunluinen pää ei tunnu
siltä miltä kirkkaus näyttää
kammitsoida kalloon
opetus
kosketus
neulat silmien
kipu on totta tyttö on unta
aikatalo kulaus vettä
kätesi kuninkaalliset tai pyhät
kuulen kelmeän kutsun
päässäni soin, yhtä ja uudestaan
alkusointu
kuin kanteletta kurittain
lyhyt voipuva pikantti
 
lihakset kasvojen unohdin aikapäiviä
uskaltanut en enää syvyyksiin
pimeisiin vesiin, vaikuttimien taaksi
haaksirikkoutuneisiin tunteisiin
päivittäisiin kivun pikahekumiin
surullinen tyttö ja poika
elämä kuin tehty luovittavaksi
kun otsasi rypyttyy
unohdat hetken
näet viisaudessasi huomen ruskon
suortuva lempeä hapsistasi
viitta sankaruutta ulapoiltasi
on nuoruus
 
taikayö
ikunen leikki ja liekki
kalman kalpea avecina
sisäinen palo ja pakko
kammioissa tyhjyys
sankarin yksinäisyys
katsotko tarkasti
temperamenttisi unohtaen
sen tutun ja tuntemattoman luurangon
ei vilauksen
inhimillisen rakennelman
vuosikymmeniä vaalitun
ja tuhotun Karthagon
kivi kiveltä muistuttaa eläväistä,
upottavaa,
vastarakkauden tyyssijaa

tiedostamaton voittaa näennäisen
alati, liikkessäolevassa
mielen ikikamppailussa
liha jäänee huomiotta
hämärässä tunnelijuoksussa
jossa pelko on ykkönen
kuninkaiden kuningas joka päättää
arkesi muurahaisen
juhlasi nobelin
sydänveri ja suru -palkinnon
suvereenisti joka kerta voittaen
enhän osannut
edes tanssia
saati halatakkaan
olin kuin hikeäpursuava otsa
fyysisen täysikasvuisuuden vakavuudessa
jossa pieni yksityiskohta kokonaiskuvassa
oli aina tärkein ja tärisevin
 
luonnonkiharainen hius
lattialla lumituhkanharmaalla,
keittiönpöydällä kyyhkyn valkella
tai tyynyllä niskan uomaamalla
kadonneella paniikilla
katsottiin viesteistä
alastonta
älypuhelimen hipaisua sisäreidellä
kuin varttumista johonkin
maailmaan hurmeiseen
jossa saat kulkea rauhassa
yksin ja outona
 
olin siis puisella penkillä
lakatulla liukkaalla
liimattuna sijoilleni
ikuisuuden odottamassa
keräämässä rohkeutta
tanssiin jonka uumoilin
olevan täyttä tunnetta
täyttä kehollisuutta
ja mielen viheltävävää
teepannumaisuutta
 
ohi viuhahti ja viuhahtaa
pyörähdellen elämä
kutsuu aina uudestaan valssiinsa
vaikka olisit sen lasipinnan
jo niin monesti ja monesta eri kulmasta
rikkonut suojakupolin,
elon tyrskyn ja vimman kivinaarmut
sait syntymälahjaksi savun
kuin piilolinssin
jonka läpi vaikea hengittää
tai havaita olennaista
 
elon tuoksussa sanoinkuvaamattomassa
aina tunnistettavassa kuitenkin
roppakaupalla ja loputtomasti rohkeutta,
uusitumiskykyä
korkoa ja parkettia
tähän asti kuljettua maan avoimutta
ummen avaamista keksityistä ahdingoista
toki aina niin tappavilta tuntuvista
kun olet kertakaikkisen yksin
tämän maailman hovin edessä
odottaen tuomiota pelkuruudesta
 
rikos on vakava,
mutta niin on syytettykin
oleva ja ollut
eihän ole hymyssä suin syyllistynyt pelkuruuteen
on hän sitä vastoin ollut hyvin vakava,
sanalla sanoen kuolemanvakava yksityiskohdissaan
yksityiselämässään, saivarrellen hirsipuussa
kuten tuomari ja muu oppinut väki huomannee
vastaan syytöksiin sanomalla olevani ihminen
kuin kukka joka ei kestänyt routaa
ei kestänyt oikein mitään, oli lähes jatkuvasti
muiden katseiden alla, muiden vallan alla
epämukavuusalueellaan, todella painoi laikka punaisena
jos sallitte rahvaan ilmaukseni,
kaunosieluni siis voi pahoin aina ja iankaiken
kun se ei ollut yhteydessä
suuriin tunteisiin, itsekyhättyihin pikku kuolemiinsa
rikoksen laatu taasen esti minua puhkeamasta
lemmen roihuun kuin jätkänkynttilä
uuden vuoden aattona mitättömässä pakkasessa,
suuressa tuulessa, palossa salamannopeassa
ja siitä seuranneessa ahdingossa
ja ainaisen lopun fantasioinnissa
romantikko vailla rohkeutta sanalla sanoen
rakastaja vailla muusaa
pelkuruuden paradoksissa
enkä ole varma oletteko tyytyväinen vastaukseen
ja päästättekö minut takaisin loukkoni yksinäisyyteen
punomaan juoniani pääni menoksi,
vai miten menettelette tälläisissä tapauksissa?
 
tuomio kuuluu näin:
oi suuri pelkuri, mitä oikeastaan pelkäät
rakkautta luullaksemmme, kuten niin monet
sinua ennen täällä ajassa tuskailleet,
ja tulevat monet sielut surulliset,
menevät aina vain kauemmaksi
hellyydestä uhkarohkeasti
ja silti sisälläsi tiedät,
niissä luonnonvaloisissa huoneissa
rakkauden olevan ainut tavoiteltava 

ja ainut hyve joka voi sinut tuudittaa
unohdukseen unenomaiseen
elämäsi ajaksi, ettet
sitä liian raskasmielisesti ottaisi
antaisit ennneminkin
taakkasi jos rohkenisit
saisit niin paljon kun uskaltaisit
jopa kuun ja tähdet taivaalta
 
jos et nyt yritä
kuole jo pois
aikaa emme anna
mutta yritä nyt kaiken hyvän nimessä
yritä, pety, yritä silti
ja muista tärkein
ihminen on ihminen
ei arkielämää helpottava aparaatti
vaikka sen roolin moni tuntee
kuoren jonka voi avata ja sulkea tuntemuksilta
säädellen venttiiliä,
kauhakuormasta pikkulusikkaan
 
olemme siis puita juurineen, juurakoineen
tai jäävuoria suurimmalta massaltaan veden alla olevia,
uppeluksissa ymmärryksen kuljemme kuin kuumeessa
opitut, ikävystyttävät mallit
mielen kuvituksettoman
aseinamme ja suojamuurinamme
pieneksi käymme mieleltämme, mielellämme
onhan meillä kuitenkin
toisemme kaaoksessa,
paitsi minulla paitsi vielä
ventovierauden potentiaalinen rikkaus
mitä tahansa ajattelu
 
enkä minä olekaan mikään poikkeus
tarvitsen ja haluan
vyöryttää pelon ja saada kunnian kulkea
rinta pystyssä alla tähtivöiden
höyryävien soiden siimeksien
kantaa kapaloista
suudella vaimoa sydämen räntäsateessa
loputtoman kiitollisena
että maailma jollain vippaskontilla
nosti minutkin tuntemaan
kokeemaan taivas
sen värikylläisyys
jatkumo ja pelon suurvoitto

 

hellä lehto houkuttaa
hilpeydellään
onko aina pakko valita
muka mieluisin,
meluisin
antaa ennakkoluuloille avaimet käteen
mennä virran vietävänä
tajuta liian myöhään
kermavaadon valuvan
pitkin reisiä ja seiniä
 
miksei menisi kuin eläisi
hellää lehtoa kohti
sen päätä silittävää lehvistöä
syntymässä riisuttua surupukua
suljetun sielun arkinuttua
mielen kuosia
viitan varjon häilyvää
ylöspäin satavaa
lakastunutta
kukkalaaksoa
 
tulisiskos koskaan alas
hattaroissa kävisi kulku
virrat ilmojen,
läpeensä luoja puhkui
tuulessa tulta taikoi,
kipunat rintaan poltti,
paloi ajatus onnesta,
jakamisesta
käsistä kiivaista kotia kaivanneista
ylenkatsoi ihmeen
oksenti kivukkaan
 
hellän lehdon lehvät huiskuttavat
punaista, vihreää
läpinäkyvää valoa
silmäterän parhaaksi
vierukseksi
 
oliko välimatka sama aina
kukasta kukkaan,
luomet reaalimaailman portinvartijoina
tietoisuus nukkuu yöt häpeäänsä
siltikään en tunne näitä aivoja
sanalla sanoen,
tätä ihmistä
unen silkkikö piikkilankaa
poimujesi ympäri paulotettua
muste leviää aivokuoressa
aika muuttuu käsinkosketeltavaksi
 
herkistymisen jälkeen
on aika kovettua
sisältäpäin
 
hellä lehto
unelma
ja unelman lunastus
yön joukot väistyvät
kuolema nousee vankkureille
suitsimaan elämää
tuhoontuomittua viihdettä
aikaa jota narri pitää hilpeänä
heittää hyveet kurvissa hiiteen
enää ei tarvitse esittää kivutonta
karvastelu on ja pysyy
pölyssä mahdoton
haukkoa kuolematonta
tahi oivaltaa järjellä tai tunteilla
taikka niiden synteesillä
tuonen paapomista