SUNNUNTAIN ARMO
 
sormet tuoksuvat salaatille
aamussa sunnuntain,
kirkasvalon kirkkaudessa
armossa uudessa, leikkaavassa
terävän veitsen vaarallisuudessa
kenties olisit
tänään yhtä raikas
kuin vettä valuva
lehti espanjalainen,
kenties kurkulta tuoksuva
silmien ympäri laitettava
siivu raitista
kukatietää,
olen tomaatille yliherkistynyt,
ikeneni tomaatin punaiset,
verta kuin
tuoretta mahlaa pudottavat,
sammaleet, jäkälät, juuret
rihmastot karttapallojen
 
hampaisto hyvä,
todettiin todellisuudessa
kieli saanut tartunnan
viinipönttöjen
sammaksesta,
siitä samasta sammiosta
josta näkee autismin kirjon
ja kenties
epävakaan persoonallisuushäiriön,
tunteiden koekaniinin nyljetyn,
rajavartijan ammattitaudin,
tai jonkun muun
itsensä unohtaneen vitsauksen,
katseen maahan luodun
luolan seinän varjot
väräjävät
 
taas pitäisi nousta kuolemattomuuteen,
nousta sumuisesta laaksosta,
lentää yli autismin,
pois maahan repivien
käsien mykkyydestä,
pois masennuksen
noidankehästä,
kauas alitajuntaan,
turvaan lapsuuteen
kun kaikki oli ikihyvin,
oli aurinko,
oli kavereita,
oli vanhemmat,
oli sisaruksia,
oli mummoja
 
sinne aina palaan,
tämän pään väkivaltaisuutta
täyttä tappoa
ja joukkoteurastusta
aivokudosta
ja suolenpätkiä tantereella
revenneitä raajoja,
silmien menetettyjä hyveitä
 
hahtuvataivaalla
yksi kyyhky valkoinen
rikkoo sääntöjä, negaation
saisinkohan sitä kiinni jos pinnistäisin
mieleni ala-asteelaisen mieleksi,
olisin taas kiltti ja
vähään tyytyväinen,
antaisitko minun olla kiltti ja
vähään tyytyväinen
koska se tie vie onneen,
muu on harhaa,
savunkäryn lailla katoavaa
 
voinko siis muuttaa rakenteita,
joita pidän vahvuuksinani,
naurettavaa pikkupojan
kovuutta ja uhmaa,
joka yksin aina katuu ilkeyttään,
katuu,
miksi taas olin kuin
luolan nurkkaan ajettu peto
valmiina kaikin voimin tappamaan,
jokainen yritys kompromissiin,
valkoiseen lippuun,
joka mielestäni
on luovutuksen tunnnus
 
tunnus jota voi ylenkatsoa,
olla ylpeä kivustasi,
olla ylpeä luovutuksestasi,
mutta olla silti
antamatta tuumaakaan periksi,
olla voittaja peilin edessä
katsoa syvälle silmiin petoa,
jonka yhteiskunta
ja minä muovasimme
kivun muovailuvahasta
pohjattoman kiltistä
ja ujoista pojasta
 
tappokoneeksi rattaisiinne
kostamaan kaikki vääryys
tuhatkertaisesti!
 
nyt en muuta osaa kuin murhata,
itseäni ja muita,
haavoittaa sanan säilällä
ja haaveillen kuoleman vapahduksesta,
vaikka kuinka muuta esitän,
on se vain esitystä,
kun unohdin nauttia,
pirskahtelevasta punasta,
kantapäiden yhteen kopautuksesta,
vedestä ja viinistä
 
ei ole kuin kaaos
jota yritän lietsoa
nousemaan aina korkeammaksi,
näyttämään ultimaattinen tuska,
menen syvään päähän
todella uuvuksissa
enkä tiedä miksi
ihmiset nauttivat tyhjästä
nauravat kuin olisivat onnellisia,
hullut ihmiset
uivat auringonsäteissä
ja ovat tänään kuin huomennakin
janoissaan kukoistuksestaan
yhdessä,
harmaassa kuvassa
 
aktivisesta itsetuhosta,
passiiviseen
itsensä vahingoittamiseen
sydämeni kyllyys
ei mitenkään riittänyt
saamaan sitä jotain
mitä niiltä illoilta hain
utopian rubiinininpunaista
suudelmaa ja mattoa
siipien havinaa
silkkisen tiskirättimäistä
kenties elävän neidon värinää
vintissä alla kurkihirren
 
olisiko pysäyttänyt
pysäyttämättömän
jos olisin rohjennut
ojentua kuin kosiessa
 
korjaa tämä kello
sydämessäni
hio nämä särmät
karaateistani
kastele sieluni
kukat nuutuneet
avaa sydämesi
niin minä koetan
uskaltaa katsoa pohjia myöten
koleltihaaviin kuin kohtuun