hellä lehto houkuttaa
hilpeydellään
onko aina pakko valita
muka mieluisin,
meluisin
antaa ennakkoluuloille avaimet käteen
mennä virran vietävänä
tajuta liian myöhään
kermavaadon valuvan
pitkin reisiä ja seiniä
 
miksei menisi kuin eläisi
hellää lehtoa kohti
sen päätä silittävää lehvistöä
syntymässä riisuttua surupukua
suljetun sielun arkinuttua
mielen kuosia
viitan varjon häilyvää
ylöspäin satavaa
lakastunutta
kukkalaaksoa
 
tulisiskos koskaan alas
hattaroissa kävisi kulku
virrat ilmojen,
läpeensä luoja puhkui
tuulessa tulta taikoi,
kipunat rintaan poltti,
paloi ajatus onnesta,
jakamisesta
käsistä kiivaista kotia kaivanneista
ylenkatsoi ihmeen
oksenti kivukkaan
 
hellän lehdon lehvät huiskuttavat
punaista, vihreää
läpinäkyvää valoa
silmäterän parhaaksi
vierukseksi
 
oliko välimatka sama aina
kukasta kukkaan,
luomet reaalimaailman portinvartijoina
tietoisuus nukkuu yöt häpeäänsä
siltikään en tunne näitä aivoja
sanalla sanoen,
tätä ihmistä
unen silkkikö piikkilankaa
poimujesi ympäri paulotettua
muste leviää aivokuoressa
aika muuttuu käsinkosketeltavaksi
 
herkistymisen jälkeen
on aika kovettua
sisältäpäin
 
hellä lehto
unelma
ja unelman lunastus
yön joukot väistyvät
kuolema nousee vankkureille
suitsimaan elämää
tuhoontuomittua viihdettä
aikaa jota narri pitää hilpeänä
heittää hyveet kurvissa hiiteen
enää ei tarvitse esittää kivutonta
karvastelu on ja pysyy
pölyssä mahdoton
haukkoa kuolematonta
tahi oivaltaa järjellä tai tunteilla
taikka niiden synteesillä
tuonen paapomista