SURUN VUOSIKYMMEN

sanoita se suru
mielesi ohjakset syövä syöpä
ja kipu kivikkoinen,
maan sisällä sulaa ainetta valtoimenaan
jotta näkisit sen
jotta näyttäisit sen
ja saisit mielipahaa aikaan,
koska kivustakin voi olla kateellinen
tai tulla surulliseksi koska et auttaa voi
tai muotoilusta, muototajusta
en jaksa elämän juhlaa
jossa en uskalla viihtyä,
sen runoudessa ainoa suojapaikka
kun mielen aavikko
vain jatkaa ja jatkaa pölyämistään
ja pölyn keskeltä
nouseen epäselviä varjoja
en taaskaan osannut
kuvittaa tai sanoittaa
hahmoja preerialla
 
jos sitten yrittäisi uudestaan
joskus vielä nukkuisi
pois tämän karvauden  
maun ilon unohtaneen
 
lapsuus loppui betoniseinään
enää ei saanut olla
ujo pikkupoika
jonka puhumattomuutta
ei pidetty outuna ja ylimielisenä,
ei saanut olla orientoitumatta
tähän näennäisen todellisen
tylsyyteen,
sanoihin jotka
eivät lähelläkään totuutta
keksimällä uusia
omia ja somia
muotoja vain itsesi hyväksymiä
 
alkoi nuoruuden iltakoulu,
olin innokas oppija,
mutta kuitenkin aina jokin
sisälläni harasi vastaan,
kuiskasi teet kenties virhettä
tässä ilakoinnissa
iässä jossa kuulunee tehdä virheitä
pelkästään elää niistä,
tajuten toki nyt
oliko se muilla
kuin heittäytyvillä aidosti
hullua varttumista, vuoristoratamaista
tanssia ehjällä mielellä,
rikkoen kaikki lasiesineet,
hilpeänä rinta pystyssä
 
korkekoulu loppui enkä vieläkään ollut
päässyt ujoudesta, ollut sen herra
sama itkua tihrustava pikkupoika sisälläni
vaikken enää itkenytkään,
olin vain sillain viileänä
ihmisten seurassa,
kuollakseni pelkäsin kosketusta
ja siitä seurannutta,
risteävää polkua ytimien
 
nyt pimeää työelämää on takana vuosikymmen
olen yksin tämän törmän valtiaana
kai saatanan ylpeänä ja ylimielisenä
toisaalta taas
voimakkaasti masentuneena ja luovuttaneena
vaikka kaikki voisi muuttua
jos hivenen saisit iloa kaivettua sisältäsi
ja nöyrryttyä kuolevaisuuteen
pyydettyä apua ja armoa
ja rakkautta vastarantain
 
on niin mahdotonta enää
esittää iloista
mielialavaihtelut ovat arkipäivää
fyysiset nousut mahdollisia
mutta lyhyitä
illalla kuitenkin kaikkeni taas annettua
ovat mieleni yhteydet pelkkää kaaosta
menen aina vain aiemmin sänkyyni
ja herään aamyöstä apena valvomaan
näitä ikuisuuksia,
pikkulusikkamaisia haaveita ihmisestä
joka jakaisi kanssani tämän elon
 
tiedän sen olevan astumista
taivaaseen
ja silti mieli sanoo ei
tämä on rangaistus
siitä kun haaveilit lapsuuden
ja olit hiljainen
ja katsoit kaukaisuuteen hymyssä suin
olit ehyt kuin vain olla voi
mitä tapahtui oi rakkaani,
kerro mikä sinut rikkoi
kenties olivat pedot liikaa,
muttei kai heitä enää ole olemassa
yrittänet jaksaa nämä tunteet
ja lupaan sinulle
vielä tulee sinunkin aamusi loiston
ja huomannet tämän kauhean kipumatkan olleen
tuikitärkeä ja välttämätön kasvullesi
takaisin yhteyteen ja rakkauteen
 
eristin ja kovetin sydämeni
lähes koko elämä ilman rakasta
mitä nyt pieniä poikkeuksia
vahvistamassa sääntöä,
karkotan kaiken elävän ympäriltäni
lopulta on minä
ja kyllä se rittää hetkittäin hyvänä päivänä,
mutta ei näitä potentiaalisia
surun vuosikymmeniä
jos ajattelee tämän matkan olevan vasta
puolivälissä jos sitäkään
 
loppukaneetti
 
syvä huokaus elämällä
miten siihen mahtuukaan
kaikki tunteet
sanana helpot
koettuna
mahdottomat sanoittaa
aina kannattanee yrittää
kivun muurinkin läpi
rynnätä syli täynnä toivoa
vaikka aina kompastuisikin
nousisi ja keräisi luunsa
silmät vedessä tulta päin