valo osuu tytönranteeseen,
ajan valossa kohti pimeyttä
kohti stroboja
myötä pimeyttä aukealla jossa
neste valuu ohuena soirona
viettäen aina alemmas
kohti uumenta ja nihkeyttä
ennen kovuutta ja kuumuutta
 
sain nähdä valomeren,
elin reunalla aina
pala kurkussa yritin sopeutua,
enkä ikinä onnistunut koko elämää,
elin jotenkuten lainatakissa
ja kasvojen ilmeettömyydessä
elin peruukissa tai pipo/lippiksessä,
vapisin ja tärisin kuin olisin saanut orgasmin,
vaikka vain puhuin kerrankin totta,
tai jotain sinne päin
puhuin enkä uskaltanut katsoa
sieluusi kuin kuvissa
 
hävetti seisoa kahdella jalalla,
pitää käsiään kyynärvarsilla vaivautuneesti,
hengittää tekosavua,
nähdä valomeressä
nopeasti kääntyviä kasvoja/takaraivoja
aloittaa varovasti nauttimaan,
mikä tuntuu aina alussa mahdottomalta,
kun ollaan keskellä elämää,
sen korkeita ja matalia aaltoja
tuoksuja ja tunnelmaa
tungosta ja tupakansavua
ujoa värettä
taikaa,
missä muututaan
ihmisistä joksikin suotaviksi
päästetään sielu virtaamaan
ollaan täysin auki ja itketään
 
hytkyminen hävetti,
elämä ei mennytkään kuin
yläasteen biologian tunnilla kuvittelit nauraen,
naurat nytkin kuin pikkupoika joka on nähnyt
kaiken eikä silti mitään,
mitään viisautta ei jäänyt taskunpoimuihin,
vain kipua ja loputonta kivun kestämistä,
naurussa niin paljon traumaa,
etten pysty katsomaan ketään silmiin,
koska
siellä voisi olla alku
siellä voisi olla loppu,
koko ihmisyys romuluinen,
ikuisesti kömpelö nukke
 
vuotava haava sisälläsi
ei koskaan parane tästä
parhaasta todellisuuspaosta,
keskittymisestä
tämän hetken kuolonkankeuteen
huomisen uusiin aaltoileviin
olemassaolosta muistuttaviin
kivun nauloihin,
joita varattuna minulle ja meille kuolevaisille
riittävästi jokaiselle
riittävästi koko elämälle
jokaiselle päivälle
piikit ja pistimet
kuin kajon flirttailukin
ikuinen esileikki
kipinä ja semikuiva ruuti
 
mutrusuu,
alaspainunut päivä
koti ei ole tämä,
missä ei lämpöä aamuissa
väristen rutinoiden
sarastuksen saapuessa
missään kosketusetäisyydellä
ei mitään minne työntää palelevat käpälät
ketään joka jakaisi tämän kevään
loputtoman
ajattoman
löyhkäävän
kylmyyden
tunkion talon takana
 
jäästä versoaa
paahde, tulikuuma kesä
kuiva kylätie pölyinen
joka tikahduttaa kaikki pohjoisen heimot
 
kidepuikot höllästi kiinni toisissaan
murskautuvat saappaan alle kristalleiksi
valonpisarat,
kevään helyt arvokkaat
paahteessa kuolevat
korkean albedon timantit,
imeskeltävät luonnon mehujäät
yhteenliimatut jääpuikot
lautat joille ihmisellä ei ole asiaa
aaltoilevat Sibelius-monumentit
 
hukkuvat riiteiset palavat päät,
jotka käyvät pinnalla
ja sen alla
tuhkatiheään
saamatta happea
saamatta kohtalokasta määrää
vettä palkeisiin
 
ovat kuin eläisivät
henkensä edestä
viimeistä päivää
punerrus silmissä
kiitollisuus
lähdöstä ja nähdystä