oliko se totta vai unien silkkiä
kun sain pidellä kukkaa kämmenellä
kerran jos toisenkin,
en vain osannut rakastaa,
revin kasvin juurineen irti maasta,
rutistin sen kourissani
vihersmoothieksi,
kukka kuoli ja lakastui,
en osannut rakastaa
 
ihmisen elämän ehyimpinä hetkinä
suudellessa ventovierasta
kosketan sielua,
sen rikkonaista pintaa,
hyllyvää suota,
joka aina
kosketuksesta vavahtaa,
mitä iloa elää
jos ei uskalla ja
kun uskaltaakin saa
vain todellisuuden ikimetsän
harmonian ja viettien valtameren
tunteiden tyrskyt ja syvänteiden loan
 
kävelimme hetken yhtenä
jalat harallaan
väistelimme kuoppia ja sammakoita
metsässä soista ja kivikkoista
monilatvaisia puita
ja muita ihmeitä
siimeksessä pysähdymme,
valo saa väistyä
on aika tanssia,
jos uskallamme katsoa
silmiiin pulleisiin,
pakahtumaisillaan oleviin
valitsin ihmisen koneiston, 

syvän mättään
 
vuositolkulla rämpimistä ryteikössä
olenko pudonnut tähdistä tänne
julistamaan ilosanomaa,
jota en itse jaksa kantaa,
varjoissa vaellan
kalojen ja puiden taivaassa
luonnon keskellä vailla ihmisen haarniskaa
ja silti kaipaan sielulleni todistajaa
näille käsivarsille hengen pihkaa
ydintä joka aina niin pelottaa

tavallisuudellaan