liian suuria vuoria,
liian mahdottomia kavuta, siltikin
nuori tuttavani, kavusimme ne jäiset rinteet
askel kerrallaan, kohti omaa tuhoa
 
huipulla olimme niin uuvuksissa
ettemme nähneet voivottelevia
haamuja, kuolevaisia;
kuolevaiset kuolivat pois,
meidän legendamme jäi!
 
lunnaat elämää raskaammat kannan
taas tylsyyden ja välttämättömyyden
alttarille, kannan ne ja voin niin pahoin
kuin voin, olen hyvä voimaan pahoin
voin pahoin vaikka voisinkin voida
hyvin, mutta nyt en voi
 
oliko se yö vai aamu
dementian makea sokeri huulilla
en välitä rajoista raskaista
rajattomista nautinnoista, suljetuin ovin
kilpailusta vitullisesta, kaiken myymisestä
oman edun nimessä pyhimmässä
 
kohta voin taas muuttua aaveeksi
mitään tuntevaksi
avata alitajunnan perunakellari pimeä
olla kuin joku kuoleva puu pihalla, syksyllä
olla kuin joku melankolian riemuvoitto
 
taittaa pää, kääntää kylki
sulkea tinapaperiluomet
mennä talviunille
manan majoille
hiljaisille, lumisille
autiolle erätuville,
reitin varrella
tuonen tiellä,
pilkkopimeällä
lohduttomalla