NAPANUORA
 
tyhjän pöntön kelmeys
kuin aloittaisi ryöminnän
aistien varassa
tunnen nälkälakon
siis suoraan ruokapöytään
 
ympärillä tuttua turvetta
valokatkaisijoissa kosteushäiriöitä
puissa nahka vielä
kynteni kuopimiseen luodut
äiti synnyttää sienen
 
kukko tuo helttansa valoon
hämärä paras paikka olla kiitollinen
savu nousee piipun takaa
riihessä pirut odottavat
antavat omantunnon
soida repeatilla
 
kokkareinen vuorovaikutusdisco
tytön silmät lapsivetiset
pyörii kulhoissaan helmet
toivotko näkeväsi
unta rohkeudesta
luista ympäri
ämpäri luiden

ENTROPIA
 
talossa palaa
lumihanki hohkaa
sisällä heterotrofiset
tien poikki polku
yhden potilaan jae
 
veto pois pimeydestä
kurotitte lähtijälle
magneetti hylki
kaivo kuivui
ilakointi taivaalle houkutti
 
tuho ja
renessanssi alati
oli kiire
tulla yhdeksi
kuolemattomuuden saappaiden
mykkien
ja tyhjien tunteiden
papereiden suttumustavalkoisten
 
pahinta ei ollut
huuto
se toi mieleen idyllin
pahinta oli
romuvuoren kasvatus
puristamoon häviää ydin
suuri peitto 

ei riittänytkään

SOKEA KATSE
 
epävakaa saunalautta
paratiisisaaren laguunissa
pitkässä parkissa
 
kohtaaminen hämmentää
venytetyt jälkilöylyt
ymmärsinkö ilmettäkään
 
tutun hyväntuulisuuden kai
loppu meni yli
jäi pyörimään levynä
 
sellaista on pelko
kauneuden edessä
yläripsessä
 
sen polvissa hankaumat
punarintaiset
alaripsessä

KAHLE 

nukun aina
joka yö
ovi auki
valkoinen ovi
näen säkkipimeässäkin valkean,
kajoa elon koeputkesta
 
seinäryijyt ja katakombit lyijy
harmaata
kulta
partaa androgyynien
ujouden haivenien alla
uusi maali
 
ääntä nurkassa pitävä
sorkittava saparoinen
silmiin katsomattomuuden
ennätyskunto
 
unessa jonon ohi
bilepoliisit
vapaiden käsien
merikontti-iltamien
scootilla liuskaa
hymyjen
 
kauniiden kuin nuorien
sellaisten humuisten
juhlavaatteiden
nostalgisten
tilpehöörien
 
keskellä kaikkea muovin juhlaa
mennen karnevaalien
mukaan omista tahdoistaan
irtautuen isästä
äidistä
aisteillaan
 
onnellinen sukupolvi
olen vain unohtanut
huumeen pipetissä
omnipotentin
ihmiseksi puetun
sidoksen

TRAUMAN MUOTO

ei sitä muotoa näe kaukaa,
tajua,
tuohan onkin outsider,
ei se osaa
pyytää eikä
ottaa eikä
saada
 
hahmotuta,
kun se kuitenkin liikkuu
haamumaisen häilyvästi
salonkikelpoisesti,
kuin
suitsien häpeää
normaaleille rakenteille
hiirenloukkumaisille
 
pitää tulla lähelle ja koskea
kuin kosketaan
normatiivisesti
pikaliimattua posliinineitsyttä,
siirrettäessä
pölyjen yltä
 
antaa trauman virrata
syleilyssä
rasahtelevalla jäällä,
piruetteja kasvottomia,
kohvan alla luovutuksen,
rohkeuden aikalisä
 
lunastaa sielunrauha
värähtelemällä
toiveiden ja  todellisuuden
välitilassa,
kokea itsensä itseksi

SUNNUNTAIN ARMO
 
sormet tuoksuvat salaatille
aamussa sunnuntain,
kirkasvalon kirkkaudessa
armossa uudessa, leikkaavassa
terävän veitsen vaarallisuudessa
kenties olisit
tänään yhtä raikas
kuin vettä valuva
lehti espanjalainen,
kenties kurkulta tuoksuva
silmien ympäri laitettava
siivu raitista
kukatietää,
olen tomaatille yliherkistynyt,
ikeneni tomaatin punaiset,
verta kuin
tuoretta mahlaa pudottavat,
sammaleet, jäkälät, juuret
rihmastot karttapallojen
 
hampaisto hyvä,
todettiin todellisuudessa
kieli saanut tartunnan
viinipönttöjen
sammaksesta,
siitä samasta sammiosta
josta näkee autismin kirjon
ja kenties
epävakaan persoonallisuushäiriön,
tunteiden koekaniinin nyljetyn,
rajavartijan ammattitaudin,
tai jonkun muun
itsensä unohtaneen vitsauksen,
katseen maahan luodun
luolan seinän varjot
väräjävät
 
taas pitäisi nousta kuolemattomuuteen,
nousta sumuisesta laaksosta,
lentää yli autismin,
pois maahan repivien
käsien mykkyydestä,
pois masennuksen
noidankehästä,
kauas alitajuntaan,
turvaan lapsuuteen
kun kaikki oli ikihyvin,
oli aurinko,
oli kavereita,
oli vanhemmat,
oli sisaruksia,
oli mummoja
 
sinne aina palaan,
tämän pään väkivaltaisuutta
täyttä tappoa
ja joukkoteurastusta
aivokudosta
ja suolenpätkiä tantereella
revenneitä raajoja,
silmien menetettyjä hyveitä
 
hahtuvataivaalla
yksi kyyhky valkoinen
rikkoo sääntöjä, negaation
saisinkohan sitä kiinni jos pinnistäisin
mieleni ala-asteelaisen mieleksi,
olisin taas kiltti ja
vähään tyytyväinen,
antaisitko minun olla kiltti ja
vähään tyytyväinen
koska se tie vie onneen,
muu on harhaa,
savunkäryn lailla katoavaa
 
voinko siis muuttaa rakenteita,
joita pidän vahvuuksinani,
naurettavaa pikkupojan
kovuutta ja uhmaa,
joka yksin aina katuu ilkeyttään,
katuu,
miksi taas olin kuin
luolan nurkkaan ajettu peto
valmiina kaikin voimin tappamaan,
jokainen yritys kompromissiin,
valkoiseen lippuun,
joka mielestäni
on luovutuksen tunnnus
 
tunnus jota voi ylenkatsoa,
olla ylpeä kivustasi,
olla ylpeä luovutuksestasi,
mutta olla silti
antamatta tuumaakaan periksi,
olla voittaja peilin edessä
katsoa syvälle silmiin petoa,
jonka yhteiskunta
ja minä muovasimme
kivun muovailuvahasta
pohjattoman kiltistä
ja ujoista pojasta
 
tappokoneeksi rattaisiinne
kostamaan kaikki vääryys
tuhatkertaisesti!
 
nyt en muuta osaa kuin murhata,
itseäni ja muita,
haavoittaa sanan säilällä
ja haaveillen kuoleman vapahduksesta,
vaikka kuinka muuta esitän,
on se vain esitystä,
kun unohdin nauttia,
pirskahtelevasta punasta,
kantapäiden yhteen kopautuksesta,
vedestä ja viinistä
 
ei ole kuin kaaos
jota yritän lietsoa
nousemaan aina korkeammaksi,
näyttämään ultimaattinen tuska,
menen syvään päähän
todella uuvuksissa
enkä tiedä miksi
ihmiset nauttivat tyhjästä
nauravat kuin olisivat onnellisia,
hullut ihmiset
uivat auringonsäteissä
ja ovat tänään kuin huomennakin
janoissaan kukoistuksestaan
yhdessä,
harmaassa kuvassa
 
aktivisesta itsetuhosta,
passiiviseen
itsensä vahingoittamiseen
sydämeni kyllyys
ei mitenkään riittänyt
saamaan sitä jotain
mitä niiltä illoilta hain
utopian rubiinininpunaista
suudelmaa ja mattoa
siipien havinaa
silkkisen tiskirättimäistä
kenties elävän neidon värinää
vintissä alla kurkihirren
 
olisiko pysäyttänyt
pysäyttämättömän
jos olisin rohjennut
ojentua kuin kosiessa
 
korjaa tämä kello
sydämessäni
hio nämä särmät
karaateistani
kastele sieluni
kukat nuutuneet
avaa sydämesi
niin minä koetan
uskaltaa katsoa pohjia myöten
koleltihaaviin kuin kohtuun

TYPICAL

elämälle tyypillistä
klassista
kaikki pitää paljastaa
tunnustaa
jos haluaa tulla
ehyeksi
onnelliseksi
 
käsi käteen
enempää
en voisi toivoa
suurempaa
yhteenkuuluvuuden
tunnetta

RAKKAUDEN DYSTOPIA
 
tervetuloa suru
missä viivyitkään viikkotolkulla?
olit kuin kadonnut kirppu
suojalumisen kuoren alla
odottamassa kyyneliä,
odottamassa
kurkkuuni sopivaa karheutta
jotta voisit taas
yhtyä minuun pikku jaloillasi,
voisit muistuttaa olemassaolosta,
vaikka suurimman osan olen unohtanut,
tehnyt yhdensuuntaista vaihtokauppa,
saaden sielun kukkuralleen
tätä kuolemankaipuuta,
tätä psykosomaattista kipua,
joka kerta toisensa jälkeen
jaksaa yllättää
 
kuin olisin tuomittu
joka jumalan kerta
ilon pilkahduksen jälkeen
saamaan salamasta päähän,
saaden toivorikkaat silmät taas
kääntymään sijoiltaan,
elävältä hautautumaan lokaan
mätänevältä lihalta tuoksuvaan
ammeeseen
vedellä ja eritteillä rajattuun,
unelmat ja haaveet
valuttamaan tunkiolle
ilman siivilää
 
suunnanäyttäjät
instituutionaalisia,
raskaita täyspakkauksia,
hankala nähdä
niitä purettuna
osa, osalta
hahmottaa
palavaa metsää
noen nuolemilta
pylväiltä
oksattomilta
 
aivollisten piinassa,
kiusassa omaa itseä
alati haastaen,
ponnistan loasta
muiden reppanoiden kanssa
miettimässä loppuelämäksi
oikeaa kysymystä:
 
miksi minä olen
yliherkkä elämälle,
miksi suurin toiveeni on
päästä toiseen aikaan
tai toiseksi suurin toiveeni,
suurin toki voisi olla
kivuton helppo polkujuoksu
oman perheen kanssa
sammakonkutulautan lailla
ojan lietteessä
vapaana kuin taivaan linnut
kokemassa tunteiden spektri
 
kaipaan verisesti lapsuuteen
kuin aidot romantikot ainakin,
sellaiset hupsut joille
aikuisen arkipäivä on aivan liikaa,
sellaiset jotka eivät osaa
nauraa tälle matkalle
jonka tajuaa kuitenkin
loppuvan kuin juoksukisan,
onneksi
kun niin janottaakin jo
suu kuin sahara
ja silmissä tähtiä
läkähtyminen
eikä maaliviivaa enää näy,
se katosi pölypilveen,
kun ohitit lapsuusmaiseman,
lapsuudenystäväsi kirittäessä
sinua ylimaalliseen,
yskiessä
taktiikoitaan kukoistuksessa,
kuin ajatellen strategisesti,
vielä tulee meidänkin aikamme,
olla oikeassa ja ihailtuja,
kuoren rapinassa
lapsuus tiivistettynä

 

ROOLIT
 
sorja luusto, 
hyvä hampaisto,
korvat ja kädet tytön,
mieli joka tuntee
murheen alhon
kuin paratiisin maan päällä
taskujensa lailla,
ohuen veran,
helposti rikkoutuvan
välitila tuntuu vieraalta,
kuin tässä olisi vain tarkoitus
odottaa isoa Koota,
odottaa kauniina,
kohteliaana
ei mielen impulssien
varassa olevana
petona
 
paksu hamppuköysi
kaulallani
jokin repimässä
pirua sisältäni,
enkelini unohtaen
pilvelleen tuhkanharmaalle
polvilleen
klassiseen rukousasentoon
sinne minne lapsuus loppuikaan
hymy ja huolettomuus
katosivat pojanhuulilta
silmät tulivat surullisiksi,
kyynisiä
yksinäisiä
vuosia
tarpeeksi
 
ja kas
minusta tuli itse paholainen,
siltoja kuin roskia polttava
ihmisistä ei mitään välittävä
sanalla sanoen helvetinkone,
sellainen
joka ei todellakaan
jaksa kuunnella
tylsää avautumista
yhtään mistään
parempi vallan kun olet vaiti,
muttet ole kumminkaan,
pusket olentoasi
kuin minä kätken
varkaan ja huijarin käteni,
mieleni nyljetyn nahkasäkin
leipäorressa roikkuvan istukan,
pankolla makaavan pojan
joka ei herännyt koskaan
aikusten todellisuuteen,
jäi lapseksi
täysikasvuisten rattaisiin
katsoen alhaalta
vailla ymmärrystä
vailla halua tulla kaltaisikseen,
mestarinäyttelijöiksi,
jotka unohduttivat
tunteiden kapsäkkinsä
sydämiensä eteisiin
lapsen kyynelillä salvattuihin
 
realismi kuin tökkisi
puisella voiveitsellä kylkiluita:
koitappa jaksaa neiti
on aivan sama miten
mutta herääppä huomennakin
aivan tavallisesti
mielen pauhuun ja kuohuntaan,
en voi olla kiltti
kun pääni sanoo
jos olet menetät itsesi,
viimeisen linnoituksen,
viimeisen rajaseudun,
mitä oikeasti pelkäänkään?
 
onko se iso R,
sellainen asia,
joka ei mahdu päähäni,
ei näe kauneutta potetiaalista
jotain mikä voisi kukoistaakin,
minkä kadotin kun hajosin,
hajotin mieleni
ja kadotin yhteyden
näihin graniittilohkareisiin,
paloihin
joita tyrkytettiin tarpeellisina
ja jotka
omaksuttiin väkivalloin
minun käteni,
lapsen kädet,
aikuisen pojan
ritsan viritys sormet
nenänpääni verinen,
kuin juopolla punainen
kuin olisin taas senkin ansainnut
käytökselläni epäkypsällä,
rienauksella
 
ilmapuntarini rikkonainen,
joko olen samaa
sokeria hampaissa,
kiteisen imelää
tai sittenkin
suolaa haavoissa,
kihoavan kirvelevää
mieleni ei havainnoi
ilman tunnetta,
ole puolueeton
kaikki näyttää samalta
dysforiselta,
että jos
teen tämän ja tämän oikein
niin ehkäpä jonain päivänä
syleilen euforiaa
kesäsadelehdossa
latvuston raoista
paistavat unelmat
enkä olekaan kuollut,
olenkin noussut

kuolleista ajallani!
 
mitä on voima aallokossa,
elämän tyrskyissä
saat tyhjästä
tulivuoret purkautumaan,
kaiken rakkaan kuolemaan,
rakkaat kuolemaan,
olet tunnetilojen tuuliviiri,
olet epätasainen kuin kallio,
et voi tietää aamulla,
haluatko kuolla illalla
et voit tyytyä tavanomaiseen,
koska tavallinen imee sinut kuiviin,
imee elinvoimasi tyhjäksi,
tavallinen harmaa elämä,
hyi helvetti,
kammioni ikituska
kirvelevä yksinäisyys,
kellojen raksuttaessa
 
kykenemättömyys
kurkottamaan
kättä pimeässä,
hämärillä kujilla
elossaolon
 

SINGLE-PLAYER
 
yksinpeli etoo, tympii
vaivun vain kotilooni,
ilman vastapeluria
shakki, tammi, biljardi
elämän kuulantyöntö
vailla määrittäjää
 
miten olisi symbioosi,
vastavuoroinen suhde
samalla ilmalla,
samalla vaivalla,
samalla kankaalla,
veri ja eritteet
ihmisyys kanssasi ihminen
 
katse ylös
joulukuun pakkastaivaalle
oletko peilini,
tähteni valo ikuinen,
sellainen
jonka jälkeen ei enää mitään,
mustaa rappiota
mestauslavan portaissa
astun varpaillesi
ja pahoittelen
 
sitten jatkan
mustaan alkuun,
kuplivaan laavaan,
oranssinpunaisena,
verenä pirskahtelevaan
ylpeinpänä
kun sain
yhteenkuuluvuuden
alennustilan,
välinpitämättömyyden
valumuotin
ontoista ontoimman
 
tyttöjen kaulaliinat
sorjissa kauloissa,
nopeissa liikkeissä
uteliaan oravamaisissa
jääden leijumaan
unelmain lailla,
väreillen
silmäluomienkin läpi
kuin retkellä
juuri silloin
kun sitä eniten tarvitsee,
pimittäen juuri
hyppäyksen kaulaan
nielaisten
niskavillat hiidenkarvaiset
hyväilyt
jotka voin hyväillä
vain omalla kädelläni,
omalla niskallani
retkottavalla
kuin giljotiinin
ja puun välissä
maailma,
sen yskivä peilikuva

EMON SOKEAT JA KUUROT JÄTKÄT

tyhjä ja uninen
katse tikapuiden
ylimmällä askelmalla,
jotka nojaavat
rämettyvään
puolitoistakerroksiseen
lapsuudenkotiin,
tuuleekin,
ilmavirrat vaaputtavat,
huojun kuin leija,
jalkani lyövät loukkua,
en voi kiivetä tyhjyyteen,
kamaralla
äiti ja isä muurahainen,
yläpilvissä
latomeren viimeiset rippeet
joissa kuollut veljeni
laulamassa Baddingia
ikuisesti nuorena ja surullisena
katsoen kaihoisasti laskevaa
elokuun auringon punaruskoa,
pakkastähtien tuikintaa
kiintopisteitä ikuisuuden,
joissa ei enää tunneta,
ei padota majavina
haaveiden kiitoteitä täyteen
käsittelemätöntä,
ollaan taas
kohdussa kellimässä,

kissanpojat heinikossa

ARTIKULAATIO/ARGUMENTAATIO

 
puhu mun puolestani
olet niin reipas,
halukas kiillottamaan kilpeäsi
tietynlaisissa talkoissa,
liitossa jossa kovat arvot vallitsevat,
missä aikuiset kovista,
tähän asti näytelleet
näyttelevät hahmot
pitävät totuutta käsinkosketeltavana,
sillä pohjimmiltaan hän ja te toki tiedätte
miltä minusta kulloinkin tuntuu,
kun vain ajattelen olevani
tämän kaiken yläpuolella oleva pilvi,
jotain harmonista jonka ei tarvitse enää
näyttää sarviansa tyhjyyden alttarilla
pelipöydällä kuka on kovin
kuka jää pystyyn luotisateessa
on vain elinkamppailu ja päihteet
suurin aste kunnioituksen
kaipaus humalaan
aivojen tappoon
sumennokseen
rohkeuteen tuntea krapulan tuska ja kiima
 
tyhjyyttä joka ei miksikään ole koskaan muuttunut
kallistamalla kuin sekasortoisemmaksi
sellaiseksi josta voisi lopullisesti seota
hyvän elämän luovuttamiseksi
kuoleman kielelle
alati verestä tummalle
vanhuus ja tyhjät säiliöt
kuulostavat aina vain kumeammilta
pääsi kalju, silmäsi lasitetut,
kai nyt yksi ryyppy elämälle vielä,
vielä yksi verevä ryyppy,
kas noin ja eikun leijonan kitaan,
elämän liukuhihna ei enää jumita
on kuin pilvet olisivat taas väistyneet
haavaidentiteetin edestä,
antaen armonsa valua
kurkkuputkea pitkin
vatsan kammioihin
pyhäinjäännöksiä pursuaviin
 
järjetön luontokappale,
jotain jonka voisi unohtaa vetää
ihmiskosketuksella tuntemaan
tolkun kylmä sahalaita
ja silti kävisin sata vuotta
rappeutuvaa aikaa, ajassa
 
jotain joka värjää
luomesi purppurasuonistolla
kuopiksi kalmankalpeiksi
haudoiksi näköelimien
tyrmiksi tuonpuoleisen,
unen viidan raivaajiksi päivittyneiksi
kun olet
itserakkaudestasi pannut hahmosi vaakaan,
pannut sen näkemään unta uudesta
itsekeskeisestä maailmasta
joka kiertää varjoasi,
valtiattaresi
kuuposket henkimässä
naisellisuutta kolkkouteen
jota et pääse pakoon
kuin matkaamaalla entisyyteeen,
kauas,
kauas
helleauringon värjäämiin vehnäpeltoihin,
tarraaviin vihneisiin ja tähkiin,
kuin pakottaen niihin vauhdissa tarttuvan
ja maasta korren repäisevän
pysähtymään paikalleen
ja katsomaan lapsen kämmentään,
tuliko haavaa rubiininpunaista,
kuuman puukiukaan
savuputken infrapunan lailla hehkuvaa,
lapsuuden henkisiä palovammoja
jotka psykosomaattisesti
kuormittavat teitäsi ja töitäsi,
olentosi kuurretta,
virtaavaan veden,
elämän
kalutessa juovaansa syvemmäksi
argumentoiden ystävällisesti
näe kajo veden alta
näe syntymä
näe aurinko,
rotkosi linnaksi muuttava,
unen neitosi eläväksi tekevä,
rakkautesi ja mielikuvituksesi
kaikki värit paletissa,
koko maailma rakastettavana
 
paljasjalkakengillä lumessa,
täytyy olla nopea kuin varas,
ettei pistelisi läpi timanteista,
tropiikin kukka, mahlastaan raskas
valuva kuin hikikarpalo ylähuulesi sametissa
saunassa koko keho kihelmöiden,
nyt jos koskaan olisi kyllä hienointa ikinä
tähän asti hienointa,
nuolaista kuin silmillään suolan kruunua,
hekuman nostavaa,
kyyneliä ergonomisella tyynyllä,
hirveän kesäisen illan inspiroimana
miten voit olla noin kaunis ja elävä,
en sitä ymmärrä,
siksi itken ja ihailen sinua
kun jaksat tehdä taidettasi
kun aina nouset auringon lailla,
vaikka mieli sanoo:
miten ois toi kuolema,
kiinnostaako, nyt lähtee muuten halvalla,
lopputulos taattu, silmät ja sielu sulkuun
muutatko jo korkeutta omakätisesti
vai vieläkö luotat luotsiisi,
olentoosi nahkasäkin sisällä
joka ajoittain yläpilvissä
ajoittain liejusta raskaana
jumissa saappaineen
kuin aina lapsenakin
itku ja hymy sekoittuneena
kuin kotona odottaisi
maailmanloppu
 
tukka pystyssä kuin säveltäjällä
talvipäivän hämärässä huoneessa,
yksinäisyydessä kuin aavalla,
mielen hyvä olla läsnä ja tuntea olemassaolo,
minuutti minuutilta pimenevä,
tämä hetki kuitenkin paras,
juuri ennen täyttä sumua,
päivän unen ripsiä
puuromaista hetteikköä
joka taasen vie minua
kuin kuollutta
palkeet täynnään
talvi-ilman pakkaskukkia,
vie minua könkelöä urillaan
kuin raa´an vihreää piikikästä
hevoskastanjan hedelmää,
jostain toisesta ulottuvuudesta
tullutta vieraslajia
outona kuin
vastanaineiden puhumattomuus
huvipuiston hymyilemättömyys
pakkasyön tuikkeettomuus
katatonia
 
kauneimmat sielut
meistä jo entisyydessä
rikottu itse ja yhdessä
ponnistavat taiteellaan kamalalla,
kuunaan kuitenkaan
eheyttä,
harmoniaa saavuttamatta,
ikirauha
luiden tomuna vasta,
kukas minut näkisikään kupolini irvistyksessä
kuin jotain syntymän kaltaista,
siinäkin suossa
minä näin päivänvalon,
kuin ihmeen jokapäiväisen
minä vaivuin hämärään,
kun lakkasin kuuntelemasta
minä näin valon uudestaan,
kun palasin psyyken hiekkalaatikolle
kuvastimessa värisevässä kädessä,
pientareella murenevalla,
santaa valuvaa
tiimalasimaista,
kai nyt joku
ymmärsi tämänkin nerokkuuden,
peräkkäisten sanojen pyhän liiton,
äpärälapsenaan
ikiaikainen pelkuruus
ja katseen pois taitto,
ymmärryksen prisma
tyttöjen omenanpunaisissa poskissa
kun vielä elin ja janosin
lihaa ja maallista,
silmänlumetta
 
niin kaunista yksinäisyyttä kirjastoissa,
tyhjillä käytävillä painettu sana
sivistys ja ymmärrys kutsuvat,
puhuttelevat ota minut,
lumisilla poluilla
talvipäivän hämärillä
yksinäisyys kuulostaa sivalluksilta
tykkylumisiin honkiin,
kauneimmat kirjoitukseni syntyneetkään
vaipassa muun höttömaailman unohtaen,
runous kuin elämänkipu
etten saa sitä sanoiksi
kuin loputtomasti kirjoittamalla,
mies joka unessa yrittää itsensä nitistää,
yritän häntä auttaa,
mikä miestä vaivaa,
mikset tanssi elämänkivun valssia
kuin kauneimmat meistä
tai juokse pillin tahdissa
kuin halvaantuneena,
rakentaen jotain mitä ei voi käsittää
 
suunpolttamiskuukausi odottaa
alle kiehumispistettä,
polttopistettä makunystyröiden,
kohta vuosi taas taputeltu,
keikoilla ja salaa itseäkin harteille,
oltu ylpeitä häpeästä,
lumisena leijonan harjana rotkossa,
ansassa odotettu maukasta makupalaa,
sellaista joka uskaltasi tulla koittosille
raateluhampaiden kanssa,
kokeilla haaveilijan
luonnon syvyyttä ja kuolemattomuutta
kuin puiden ympäröimä holvitettu ydin
aavekaupungissa
ihmisten tuhoamassa ja hylkäämässä,
ekosysteemi sopeutuuu
ja jättää vain luurankoja
ja sirpaleita jälkeensä,
merkkejään muutoksesta,
vaan ei konsanaan luovuttamisesta,
niin kauan aurinko nousee
kuin mieli pysyy nuorena,
murtumattomana
tai murrettuna kirkkaisssa välähdyksissä
lapsuuden pahuudessa
tai humalan terävyydessä,
umpiharvinaisissa
 
päälläsi illan edetessä hiostava
rakenne koneellisesti kudottu,
merkitty selästä
ja rinnan kaaresta sinulle sattuvaksi,
kuin puettu luuska päälläsi,
näetkö varmasti varvistamatta,
viikset jotka viittaavat
intohimoiseen luontoon
ja rentouteen suuren seikkailun edessä,
avantouintiin ja saunaan
sekä satunnaiseen moottoriurheiluun,
polkupyörää urbaaniolosuhteissa aina käyttävään,
kesät talvet huuliturkki hulmuten esplanadilla,
hymy ylileveä kuin vanhoilta hyviltä ajoilta,
ajalta ennen teoriaa
 
isoisien mystiset hahmot nousevat usvasta
istumaan kanssani kivirappusille,
katsomaan lävitseni
miten on uurteet minut muokanneet,
ripausta sieltä ja täältä,
ovatko ylpeitä vai häpeissään
siitä en saa selkoa,
huuliharput eivät käy samaa aikaa,
samaa tahtia kuin omat
nyky iäsyydellä rasvatut
on vain sukupolviset
miehen ja pojan kourat
opitut rutiinit
improvisaatio
rakkaus sanana
teot anturana
 

ARJEN MYSTIIKKAA

erota minut todellisesta,
anna taas mystiikkaa
ja hekumaa
jotain taljamaista,
paksua ja alkukylmää
savuista,
poltetun lehti- tai havupuun hajua
nyanssieroineen,
tunnelmaltaan rätisevää ja kehräävää
polttavaa kuin nuori lempi,
tai vanhakin pakahtunut
mökkimäistä,
tunkkaista kun ullakko
missä pää osuu sisäkattoon seisoessa
suorassa hahmossa kuin rivissä sotilaiden
kaikkensa antamattomien,
vielä elävien,
täyttämättömien lupausten
ikkuna liian matalalla
vain maaten on hyvä
olla tässä ja katsoa maisemaa
kukoistusta
jälkiä lumessa
 
käperry jo
syliini kerälle kuin ketunpoika
käperry jo
kasva kiinni kylkeeni
kuin olisit vain ammoin
siitä karannut
karannut ilmoja ihmettelemään
sekä muita puita puhuvia,
aina kuitenkin
alitajuisesti
kaivaten näiden kylkiluiden
haurasta voimaa
lyriikkaa sukupolvista
visiota
tämän höpöhöpö mielen harmoniaa
kuin luistelisi vasta jäätyneellä lammella
jään pinnalla verisuonistoja
pieniä timantteja silmissäsi
rasahduksia tuon tuostakin
repeytymistä ennakoivia
sumentuneiden vaistojen hälytyssireenejä
loppuun käyvällä akustolla
nykien kuin robotti
viimeistelemätön ajatus, teoria  
mainostauon keskeyttäessä
 
 
olet niin kaunis etten
osaa olla muuta kuin
ylivirittyneenä seurassasi
 
anna minun saada täysi huomio
typerillä jutuilla ja ylimielisellä käytöksellä
kun INNOSTUN niin
etten saa muodostettua
selvää lausetta saati sanaa
sössötän kuin rakastunut
sellainen joka puhuu lööperiä
aivot jumittaen,
kumittaen aina vanhan,
nihkeällä näpillä levittäen
haalean epävarman grafiitin pyyhkien
oikealla etusormella herkästi
tai peukalon vankalla nivelellä rajusti
kuin koettaen jotain mikä
ei voi onnistua,
lopputuloksen aavistaa,
mielen sutun ja katseen pedagogin hymyilevän:
tarvitsetko kenties jotain
jolla pyyhkiä pois
virheesi tuima,
se jota et
vain itkemällä saa katoamaan
selkää kääntämällä
poistumaan mielen yltä,
vaan johon tarvitaan kovia lääkkeitä
betoniseinää
joka kulkusi katkaisee
yksinäisyyttä
joka tutustuttaa
sinut uudestaan itseesi
ystävää
jonka kanssa pelleillä vedet silmissä
 
haaveista suurinta
itse jakaisit ja saisit
ehdotonta rakkautta
 
viimeinen vaikein saavuttaa
viimeinen aina
loogisestikin vaikein
pala purra,
niellä suupala joka jää sisällesi
elämään,
kasvamaan kuin
lapsi sylissäsi rakastavassa
itsesi jo pikkuhiljaa unohtaen
nähden palavissa silmissä tuttua uhmaa
tietä sydämensä pohjasta kaipaavaa
pikkuisen ottaessa ensiaskeliaan
maankamaran muuttuessa kiitotieksi
ilmanvirtojen avosyli,
valssiinsa kutsuen
hahtuvan herkästi palavan
kevyen nupun
kevään pakkasauringossa sulavan
haaveet jotka ovat vielä totta,
joita haaveilija ei ole tahrannut
painovyöllään,
leijonan panssarilla,
surullisen hailakoilla silmillään
 
huuto on räjähtävä,
humalaisen nopeasti laskeva
jo suunsa avatessaan häpeilevä
vuosia patoutunut tunnemöykky:
minä elän viimein
itse ja itseni ehdoilla
valkoinen valhe,
missä lieneisitkään ilman
apujoukkoja mykkiä,
sortuvan linjan pelastajia
vain olemassaolollaan
tukea tuovia
rakkaita,
kuin lapsena juoksukilpailussa
parempien vanhempien
ehjempiä lapsiaan
kannustavia
kiiltokuvia
joista olit jo ammoin
kateellinen
tai sitten hyvilläsi kun tästäkään
ei tullut kohtausta
ei tullut punaa poskille
kuin läkähdyksestä
vapaana kasvanut lintu
etsi kauan rajojaan
kauan kaikuaan
löysikin loputtoman kirkkauden
oivalluksen puuterilumen
tytöt akvaarion
 
ylenpalttisuus ainoa tie
päsmäröidyn päällesi
kuin liian varhain
avattu varjo laskuvarjohyppääjän
kamaraa koskettaessa horisontti,
aurinkokin jää siimeekseeni
viekas kuin käännetty ylösalaisin
putkesta mennessä
silmät suljettuina
tullessa putken toisesta päästä
maailma nurinkurin,
aika ja paikka täsmäävät
tunne ja järki ei enää
jälkeen sivuteiden maun,
todellisen elämän
eritteisen maun
rahvaan aateloituneen,
vulgäärin jalostuneen
fernet-brancamaisen
 
mihin tämä teatteri
tälläkertaa johtanee
läpikuultavuus kuin atomipommista
pilviä lammasmaisia,
pyöreitä muotoja hyväiltäviä
kovia arvoja,
ansaittu syntymällä kantasuomalaiseksi
ansaittu juomalla viinaa pakkasessa
ansaittu esi-isien uhrauksilla
ainoa tie asfalttia
vain salassa pehmeää,
märkää
jalan alla painuvaa
nurmikkoa,
erilaisuuden rikkautena näkevää
puhdasta ihmisyyttä
kaikki rajat unohtavaa
 
maailman
kuin suurena merenä näkevää
kaikki samassa laivassa
samat airot hankaamassa
käsiimme
kellertävien
kovettumien
kahdeksikkoa
 
meille elämän rohkelikkoon kuuluville
meille tähdistöön tutustuneille
meille tavallisuuteen kykenemättömille
meille vaativille persoonille
on vaikeaa nähdä arjessa
mystiikan nenään vedettävää
mustapippuria rouhittua
aivastusta
maan kuorta vavahduttavaa
kuin kihelmöivä sähköisku
kylmän käden koskettaessa
lämmintä ja arkaa paikkaa
kuin tunkeutuen luvatta
läpi aluskasvillisuuden
kuumaat lähteet kiertäen
suoraan iholle sykkivälle
kuin läpsäytys rusoposkillesi
pakkasen punaamille
kyynelkanavien avautuessa
itkun helmet ellipseinä
silmäsi sisänurkassa
räkä nenässäsi
kompuroiva
luminen tie
kotiin nyyhkyttäen
mykistäen
itsensä kokoamalla
puhumattomuuden vaipalla
nuorena äidiltään
taidon oppineena
hämärää jo odottava,
pieniä käsiään ristittyjä
toiveita kuulauteen puhallettuja
 
olethan eri mieltä kanssani
rakkaani
rikothan minua kuin minä sinua
aina ja ikuisesti
hellyydellä puukotat
kaikki sisäelimeni käyttökelvottomiksi,
eritoten sydämeni
rimpulaisen,
kituvan,
kitukasvuisen
sille osoita rakkautesi armo
että se taas näkisi
timantoivan lumen
nuupallaan olevat oksat
siivet sulkapeitteen alla
levällään jo maassa,
valmiina lentoon
pikkuriikkiset linnunjalat,
joilla ponnistan
kurottaen oksalta männyn
syöksylaskuun syliisi
 
tietämättään
kypsät siemenet
elämän lahjat,
mustaa multaa vailla olevat
sen puristusta,
grafiitista timantin tekevää
viimasta väsyneille pupilleille
maailmankaikkeuden polttopisteille,
avaruuden täydelle tyhjyydelle,
elämän synnylle olemattomasta
kuin ilman silmiä
ei oliskaan
olemassakaan inhimillisyyttä
 
hymysi
kaari himalajamainen
silmäsi käärmeen tai kissan
hajusi ja makusi nystyröillä
kosketuksen
kaunokirjoituksen
kuulakärkikynällä,
päässä aina hitusia edellisistä
partikkeleita
sormimaalauksista iholla
niistä onnekkaista jotka kanssasi
kulkivat kuin kuolleet
ennen kuolemaa
kuin oksalla turvassa ahmoilta
muniaan hautomassa
pyhiensä kunniaksi
 
oi rakkaani,
on parempi olla rakkauden ja
sivistyksen kirkkaudessa
kuin yksinäisyyden
ja epätietoisuuden hämärässä,
vaikka kyseessä voikin olla paradoksi
tai hyvä hypnoosi, psykoosi
joka loitontaa ja loiventaa haudan partaan
mukavaksi liukumäeksi,
kun hyväksyt realiteetit
olethan jo kuollut kuin kivi
satoja kertoja,
vuosia sittenkin
puhuva ja värisevä
humiseva kuiskaus
aaltosi harjalla
 
rakas en saa sinusta
tarpeekseni
aina uudestaan viettelet minut
älylläsi
kunnollasi
muodollasi
häikäisevyydelläsi
sanalla sanoen
hyveidesi kirjolla, syntymälahjoilla
ja olentosi hurskaudesta
alati pulppuavasta
säteistä
joista aurinkokin kalpenisi
 
ota pääni rakkain ja sido se painoksi
hypätään yhdessä
en voi enää elää näin
utopia kaipaa mäjäytystä
nurkkaan ajoa
valtiattaren suoraa käskyä:
polvistu edessäni kurja koira
polvieni kipupisteet luiset,
unohdetut kyyneeleeni kihoavat,
ruoskasi ohdakkeinen
nousee ylös taivasta hipomaan
asentoon jossa voi satuttaa
kuin katuvaa kuuluukin,
ylenkatsovaa nulikkaa
 
anna iskujesi sadella
vereni maalata tämä yksinäisyys kasvoillesi
roiskeina,
kohta kohdalta valuvina huulillesi
maista rauta ja vimman himo
maista katumus
verestäni rakkaani
kun vasta nyt opin hekuman
vasta nyt löysin sinut
 
alikulun graffitit veivät minua harhaan
vuosikymmenet
luolassa vertautumassa
jotta olisin kuin kiiltävin
ja saumattomin kilpi
pimeässä itsensä rakastelun
jälkimainingeissa latteissa
hämärässä kuvastimessa
minä ja esivanhempani isäni puolelta
ulkona paistoikin aurinko
koko matkan
ja yhäkin
vaikken sitä juurikaan näe nyt
liekkiä joka alati vaatii
tunnetta
kaivautusmishalua
aikaa
pantikseen,
pysyäkseen elossa
 
minä pääsin ulos
hintanako vain
eristyminen uteen kirkkauteen
suoraan valoon jonka tuntee
lankeavan kuin tuomion:
olet vapaa mutta yksin
 
iskelmä
pakko kaataa viemäristä
kaikki se mitä tuputetaan,
etten vain harhautuisi ajattelemaan
hyveellisiä lanteita
synnyttäjän ja kasvattajan
mystiikkaa
joka pitänyt koossa tämän
palapelin
vyyhdin
näennäisen ymmärryksen
kenties
sattuman salamasta siinneen
merenpohjan kuumista lähteistä,
komeetan mukana tulleista
orgaanisista yhdisteistä
 
tähän päivään tultu
kuin olisi aina vain oltukin
kasa päiviä ymmärtää
toinen toistamme
riisuttua haarniskaa
niin kaunista etten eläessäni
ole kauniinpaa nähnyt
kirkasta mieltä
joka rakastaa hämärän läpi
 
rakastaa palavaa alkumerta
siihen aina lopulta palaen
joka ei edes itse ymmärrä
mitähän sitä taas
selittää ja selvittää
karttaa tummanpuhuvaa
paikkoja jotka tähän asti
olleet pimennossa
aivojen sumennoksessa
sankassa sumussa
 
sydän vie käden korttiringin
aina lopulta kahlaa kotiin