kolmattakymmenettä neljättä vuotta veripaastolla
näen kuvajaiseni verilammikossa
bongaan kaakelilattialla viemärikaivon päällä
veriset liisterit kuin pienet istukat
sitkeät ja pilkkomattomat
söpöt hyytymistekijät
plasmassa
 
puutarhatuolissa olen herttainen
kevätpäivänä näen elävän kärpäsen,
on aika taas kyltyä sulaan onnettomuuteen,
saappaanvarren lyhetessä
olemattomiin neronleimauksiin
 
jänteviin lihaksiin pumpattu sokeri
tuo valheellisen olon eheydestä,
siitä että selvisin,
no ehkä tämän päivän sentään
liian kauan on selvitty ja
väsytty taisteluun
ikuisuus sitten
käännetty katse pois
annettu paikka sitä eniten rääkyvälle
oltu ilman kosketusta
lukemattomia vuorokausia
eikä loppua näy ylpeydelle
 
loppujen lopuksi sitä jatkaa
suupielet ja mieli maassa ryömimistä ihmisaavikossa,
jossa liian harvoin kohtaa
mitään ylitsevuotavaa,
suurta tai ihmeellistä,
kuin vain olisi syntynyt odottamaan uutta syntymää
uutta äidin rakkautta, jota tuskin edes muistaakaan,
silti tietää sitä saaneensa ruhtinaallisesti,
hautautuen tylsän elämän
tylsiin muodollisuuksiin
koneen rattaisiin
kuluneisiin ja  rasvaisiin
 
missä ei koskaan voi olla vapaa,
ei koskaan kasvaa täyteen mittaansa
ei puhjeta roihuamaan
aina jalka jarrulla
aina käsi silmillä
aina mahdoton kuunnella asioita jotka eivät kiinnosta
olisiko kiva olla neurotyypillinen
ei käkkärämänty
ei vihreäsilmäinen shamaani
ei erityisherkkä nuppu
maailmassa jossa valumme ajassa
enkä muuta voi ajatella
kuin verta
 
ihanan viileä kevätaamu nipistää minut
tähän päivään,
päivällä viileä tuuli
sytyttää sieluni turvakodin loimuun,
muistan tämän kuulaan tuulen ja viileät leskenlehdet
kaukaa humalaisesta onnellisuudesta
 
lepattavana,
sokaisevana silmiin katsomisena,
sellaisena onnena jota ei minulta pois oteta
väkivalloin, vietellen ajatuksena
olla aineissa yksin
sisälläsi avaruudellisessa tyhjyydessä
 
hukan periessä,
sormien jäätyessä lihan hyväilyyn
aika ajoin noustessa portaita
sukupolvikokemuksen
voi nähdä ja kuulla
sulavan lumen rujouden
paljastuvan vääryyden
kurkun kuristuksen
rintalastan paineen
aukeavan sylin
kuin lehtevän koivun
avoimuuden
 
selvän
                          pään
                                                    yksinkertaisuuden
 
käsi hautajaispäivänä
ryttyisen nenäliinan
taskun poimuista löytävä
tämäkö tie mukamas loppui,
ei suinkaan niin kauan kuin elät,
muistat vapisevan silmun
joka silmuksi myös jäi
jätti kengät eteiseen
ravisteli ruodon suoraksi
hyppäsi hyytämättä
hyvästit heitti
pyhimys perkele
viinatta, tabutta
joutuu tallustaa
tuonpuoleista
tilusta