pakkoko uskoa ihmeisiin
kuin muutkin kuolevaiset,
tanssivat yössä helakassa,
vailla huomenta harteilla,
viinissä voimaa ripaus liikaa,
kosketus pulppuaa iholla kuin sininen veri
mustekalan suonistossa,
veren sijasta uhkarohkeutta,
kuoleman sijasta kevättä,
sen riemusaattoa,
tänä iltana
vain tänä yönä
ryömimme,
ulkokultaisilla sädekehillämme
kiinaripaketin punaiset kääreet kuin sukkanauhat
lorisevassa metsässä
tuonpuoleisessa
 
sen voit haistaa puutarhaan mentyäsi
päästetettyäsi itsesi kasvamaan;
lumon
ohdekkeen piikit
valuvat sormiisi
taivas kääntyy nurinkurin
nylkee itse itsensä
jättää sisäelimensä haaskaksi
taivaanrannan maalareille
helppoheikeille;
kaikille meille jotka elävät pikamatkoille
ja kompastuessaan vain
pysähtyvät
tämän maailman kauneuden edessä
sen jo laskostellessa
päivää kehtoonsa
laputtaen silmänsä
viimein ennen valomerkkiä
nähden ääreisnäössä heijastuksen
äärettömän söpön olennon
hymyillen vaipuen
unholaan
 
sälekaihtimen siivilöimä männynoksien
elävöittämä toisen kvartaalin aistiva valo
osuu silmieni jakokeskukseen,
on hyvä väreillä sen nuotistolla
parempi olisi tanssia
sulkea vain simmunsa
aistien juhlissa
suurissa kaikuvissa saleissa
kauhoa tyhjää vuosikymmeniä
kunnes olisi tanssipari
jonka perspektiiviä ei voisi sivuuttaa
kultainen leikkaus
hiustupsu ja glittermekko
tyynyllä
ja maassa uusi elämä
pihakaivon partaalla

aina saisi pelätä
ettei vajoaisi
ja peittyisi
kyyneliinsä