KASVOSI PALJASTUIVAT, TAAS
 
pakko päästä pilveen,
tää maailmallisuus
syö elävältä,
kevättä nakertaen,
kognition mätiä hedelmiä,
visvaa huulilta valuen,
olisi suotavaa
tänään sunnuntaina,
nousta tuhkasta,
levon ja atrian jälkeen,
kivuta
kallliota
kuin portaita jumaluuteen,
ymmärrykseen
 
mikä siihen auttaisi,
jos ei mielen ruoskinta,
ruokinta rakkaudella,
kaikki on söpöä nyt
ja se riittää tappamaan
mieleen pesineet,
rakkulat kipeytyneet,
pahoista sanoista
viattomalle,
rumista kasvoista
siinneet,
enkelin loisteen
silmistäni hälvenneen,
sarkofagissani pohdin,
ja lisään loistoa,
en luovuta pahuuden alttarilla,
lähde kilpailuun kostamisen
kierteen
 
 
lumi maassa huhtikuussa,
puurajassa harsoa,
koivut keskenään,
havupuut keskenään
supisevat
etteikö se osannut yksin
korkealla edes
sitoa kenkiänsä, nyt
aina pitää olla
slip on, koko elämä, sen voi sujauttaa
ja ottaa pois yhtä nätisti
 
nostetta kiitos lisää, että unohdan
pahan päivän, viiltävän rumuuden,
rumissa kasvoissa
 
mätäpaise puhkeaa itsestään,
ei sitä tarvitse triggeröidä,
se aktivoituu kateudesta,
eikä pysty enää esittämään asiallista,
saan syyttä lokaa päälleni,
sivalluksia ja alle vyön lyöntejä,
toki käsitän kaiken
kumpuavan pahasta olosta,
ja olen hyväntuulisena
luonnolinen vastus pahalle hengelle,
kestän kyllä horjutuksen,
enkä usko
hänen kohdallaan hyvään,
en usko hänen olevan onnellinen,
se olkoon riittävä
kosminen kosto
 
meidän porukasta
suurin osa, hyvien puolella,
se riittää, siinä on kylliksi,
en halua hänen
hyväksyntäänsä,
enkä muutakaan,
haen sen rakkauden
puolella olevilta ihmisiltä,
toivoansa kadottamattomilta,
hymyltä ja naurulta, luovuudelta
en marinalta,
en kitinältä,
en ilonpilaajilta,
sellaisilta jotka aina puhuvat muista pahaa,
huonoakin huonoimmilta ihmisiltä,
joita käy sääliksi,
reppanoita
 
ilman rakkautta kasvaneita,
tai jo valmiiksi pahoina
syntyneinä,
rikkinäisiä
joiden pitää saastuttaa
olemassaolollaan ympäristönsä,
jotta jaksavat rooliansa,
olla tässä ja nähdä,
kaikki negatiivinen
nyt ja aina,
olla ilman rakkautta ja mielikuvitusta,
heillä on vain raskas todellisuus,
eikä rakkauden paratiisia,
minne paeta maallista,
paeta hyytäviä,
kasvoja jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä,
aina surkeina, ei loistetta, ei toivoa
 
varmasti raskasta
nähdä vain kuvastimesta,
ruman ruumiillistuma,
säälittävä seppä

 

TUULET UUDET PUREVAT
 
juoksen iltayhdeksältä,
iljanteella
ryysyisillä Nokialaisillani
noutamaan Pikku Myytä,
lipputangon naru
huomenna vaappuu
tuulessa harmahtavassa,
on löystynyt kierteistään,
jolla tavoin se on ruukattu
pyöräyttää tangon ympärille,
ei täysin irronneena knaapistaan,
vain juuri sopivan rentona
sunnuntain kunniaksi,
äännähdellen kuin:
mennään joukolla päätä särkemään,
jalostumaan kohti murukakkua,
yksin ja laumassa sulavaa suupieltä,
kosteaa ja pehmeää nenäpaperia,
että tässä sitä ollaan,
juuri tällä kellonlyömällä, tätä
määrittelemätöntä, tätä
halua kuolla ja elää, tätä
vapautta
 
paksua paperia hyppysissä,
kirjaimellista oppikirjapaperia,
oikean peukalon alla,
hiestä ja keinoauringosta rasvaisena
sormenjäljen individualismi,
läpsii poskia ainutkertaisuudellaan,
kannattaisi varmaan
elää lailla kuolemattomien,
eikä lukea muiden
lainaoivalluksia/oivalluksia
kammiossaan mielen kuramaan,
sivujen käännön esileikissä,
sekuntiviisarin yninässä;
yhteislaulussa jotain
joka vie minut takaisin
koulun penkille,
olemaan kuuntelematta
preerialla,
haaveisiin vajoneenna
veden alla,
paperi
viiltohaavoihin luotu,
tunnemuisto syvä,
viiltävä, hikinen,
vaikeaa olla
henkisesti onnellinen oppilas,
seuraavat päivät
en jaksaisi esittää,
jokin on mennyt rikki samantapaisesti,
paperi leikkasi kauniisti,
alkio repi raajan mukanaan;
kai kestät pienen leikin,
elämän mittaisen pilan,
ja kunhan opit säännöstön,
voit pilailla muiden kustannuksella
 
"parannuttuani"
on haarniskani paksumpi,
ja jatkan teatteria aloitettua,
vaikka kukka sisälläni voi pahoin alati,
nytkin vuosikymmenten jälkeen,
ei sille mikään ole pysyvä olotila,
kuiva, kostea, yli- tai aliravittu,
valoa ja hämärää
ikuisesti
 
hiukset tuoksuvat tuuliajolle,
havupuille,
taimille jotka lupaavat kasvaa
kuin lapsetkin,
terveen vihreitä oksistoja,
terveen punaisia poskistoja,
variksenpelätin
työssä ja vapaalla
kevätkuiva, heinätukkotukka
rimpuilen roolissani,
epäkonsistentissa
 
tänään ei täydy
kuin täytyttää tyhjä
eksyn kotiini,
projisoimallla tapetoituun,
taas latvustoa haistelemassa
heilurissa, ikiliikkujassa,
yhtä kaikessa, energiassa,
kuka imee, kuka antautuu vakuumiksi,
saan yhden, annan kymmenen takaisin,
näinkin on käynyt;
kun arvo heittää kuperkeikkaa,
arvot heittävät häränpyllyä,
joskus pystyn rakkauteen,
joskus vajoan itseeni,
yksi prosentti rakkautta,
loput kuonaa sielujen
 
vahingossa vain asennossa,
rakenteissa jäykkyyttä,
suorakulmamaisuutta,
ryhdikkyyttä
 
jonka  haluaa unohtaa
kuin kirjakielenkin,
puheen josta
varisee tietämättömyys,
mutta massiivinen mielikuvitus,
pörhöisilllä avannoilla perhoset
vesi höyryää kesäahoilla,
heinäseipäät katosivat,
mustavalkoiseen rakeiseen,
selkäistunnassa telkän pönttö,
kallellaan väärään suuntaan rantarinteessä,
kaulanikamieni taittuessa valkoiseen
 
miehet vaihtuvat ja tuulipuvut,
näen sen terassiltani
koirat pysyvät ja tottuvat tai eivät
uusiin isäntiin,
eläimet tuovat muuttumattomuutta,
tunnetta, että ihmisessä vika,
ei koskaan eläimessä sisälläsi,
ihmisessä vika,
minä lähden tai jään
ulkoisine ja sisäisine eläimineni,
omine lapsineni,
minineni
 
mestarit luovivat kylätiellä
peläten eron rapaisia tassunjälkiä
tai
rakkauden pakkopullasta kohonneina,
jalostuneina etukumaraisina ballerinoina
 
pihapolku voi pettää illoin vain,
luiskahtaa sivuun simuloidulta,
reitiltä kuten kotisi muutoinkin,
silmät sulkienkin,
selviät terävistä kulmista otsinesi,
erotat kuuman kylmästä, käsinesi
neninesi haistat ja maistat,
kalvon kaikessa,
mahdollista kynnellä repiä pois,
onkalo kieleltä,
huone ei vankityrmässä
vuodenaika ikkunassa,
kodin äänettömyys,
ei naurua, ei itkua,
raivossa voiman tunnetta
 
kun täällä elää,
pesii kurkotus,
surun kurjen jalat,
kevään lutakossa jumissa

 
TALVIUNI
 
kriisin aikana
olen monelle
ihmiselle yksilö,
ei kukaan
tule pyytämään kättäni,
voita aamuyö,
et näe enää
unta formuloista ja
Mika Häkkisestä,
ajamassa tai
tirkistelemässä
varikon siimeksestä
 
lue dominanssista
ja oivalla,
symbioottinen dominanssi,
tammikuun
toiseksi viimeinen,
naiset uhkaavat hiihtää
30 kilometriä robottityylillä,
tyydyn vakiooni
 
palkallinen loma,
palkaton karenssi,
helmikuuhun pitkiä päiviä
hautatervassa tuoksuttelemassa,
tammikuun viimeisessä
tihkusateessa
 
mustikoita
ja mustaherukoita pakkasessa,
raudustuoksupussit ehtyivät,
menee muutamia päiviä,
kunnes löydän taas itseni
nauttimassa fantasian karvakielen
hyväilystä kaulallani,
epätodellisuus kutsuu
lastaan riippumaan mattoonsa
 
pakko se on kääntää,
sehän on väärinpäin,
salomaat ja aitat,
puuladotkin,
induktiolieden tyhjä pinta,
peilinä kuin
tervalammikko kapteenin hatussa,
aivan kuin voisi itse päättää
mitä tuntee vakuumissa
 
iridium side silmillä,
en voi nähdä mitään,
voin vain tuntea ja kuulla,
maistaa ja haistaa,
niissäkin liikaa
terrorin mahdollisuuksia,
sopisin sokeaksi sämpyläksi
suuhusi soivaan,
jonka nielaisisit
hörpyllä vihreää teetä
 
itsesi lihoiksi,
sanasi sattuvat,
myöhään tajuat
ehdottomuutesi,
mutta sama laki sisäänpäinkin,
kuin yrittäisi hakea
kontrollista turvaa,
kun on hylännyt itsensä,
mennyt piiloon muovisorsia,
odottamaan
valaistumista vuorelleen,
miten typerää sekin,
osata olla nauttimatta
ainokaisestaan
 
kärsitty mutta
onko nähty vaivaa tarpeeksi,
oltu kipeitä mutta
onko osattu pyytää apua,
egoismi aina edellä altruismia,
siinä on tasapainoero,
kun pitäisi
näin vanhana jo oivaltaa,
antaessaan saa jne.
 
kaikki on hyvin
taas hetken,
eikä mitään muuta
voi koskaan
vaatiakaan,
suolasydämeltä;
elämältä

LANGETA
 
olen väsynyt itseeni,
jos se on mahdollista
kukaan ei kuule
avunhuutoani valolle,
miten hiljaa epätoivo
voi sahatakaan mieltä,
terä klapin halkova,
kaikki kaunista runoa
kesäaika alkaa
enkä ollut
taaskaan
valmistautunut
huolella
 
vaikka jo pitäisi
nähdä vaaranmerkit,
lepopäivän luisun
alavaan maahan
alle
korkealentoisuuden
ja ajattelun teräsbetonin,
uumennon syvyyteen
täytyy tämä päivä painaa,
luovuttaa pitkästä aikaa
valta hömpälle,
olla naurettavin
kaikista kosmoksista,
sulkea siipensä
pyyteettömän rakkauden alle
vapisten kylmästä
kun en itse tunnekaan,
kuin houkan tunteita
kyseenalaistan
taas itseni
vedän viikatteen
teräsuojan pois
ja suunnittelen viiltäväni lumelle
verenpunan vapautuksen
 
olen itselleni vihollinen
makaan ja toivon vapautusta
odotan hölmönä
huomista,
ylihuomista,
viikonloppua,
loppua
 
risti-istun tulessa,
enkä taaskaan
välitä mistään,
kaikki on alkanut alusta,
olen vain oppilas,
aina vain oppilas,
en vain ymmärrä
miten pitäisi nauttia,
kun voi kärsiäkin
sanoo jokin pimennostani,
voi pudottautua kaivoon,
jäädä pölyyn
ja antaa vastuu ja onnen avaimet
jollekin niitä janoaville,
antaa pois tekaistu hymynsä,
antaa mitättömän rakkautensa
kuihtua sumuisen päivän mukana,
luovuttaa starttiruudussa,
repiä numerolappu pois
ja juosta itku kurkussa kotiluolaansa,
sameaan sammakonkutuun lillumaan
 
tyhjät huoneet,
nyt ja aina,
kaikuvat
tarkoitusperieni naurettavuutta,
synnyin tänne
yrittämään pärjätä muiden tahdissa,
hyvänä päivänä
ylimielistä ja naamiosurullista,
huonona väsynyttä ja luovuttavaa,
ilman meikkiä ihoni vereslihoi;
tahdissa mars
käy kipeän mielen käsky,
miksi pohdin
oi miksi näen vaivaa,
tyhjät huoneet nyt ja aina,
rapistuvat kuin minuuskin,
olenko olemassakaan,
minä keskellä musiikkia,
runoutta, luontoa,
kaukana ihmisestä,
kuvalle jolle aina lopulta kalpenen,
vereni väistyy ja aivoni mykistyvät,
hiljaa katson lattiaa tai käsiäni sylissäni,
arvoni poljen kevätjäihin,
en luovuta aina ja iankaiken uudestaan,
vain syntyäkseni kivuttomuuteen,
ollen pilvellä taas hetken,
yläpuolella hymyilen ilman karvautta,
ilmassa minua, olen jääsumua,
ei minua voi murskata kevään kukka,
minä mestaan isäntäni
ja jään vereen,
kasvattamaan kuorta alkion,
olemaan se yksi,
jota ei saa pinnalle vedettyä
paakkuuntuneesta veritomusta,
juurakko sisälläni kaunis,
kipuni, pyhä liittolaiseni,
alkaa olla aika astua uumenen valomereen,
häpeäsi palaa nahkaasi aina syvemmälle,
aina pitäisi pystyä
olla kuin näyttämöllä,
katsokaa minua,
minä elän,
elän kuin viimeistä päivää päässäni,
sodassa itseni kanssa,
rauha mullassa suotu
 
tukehdun turpeeseen,
en jaksa puhua kevään kukalle,
olla läsnä tässä brutaaliudessa,
ikkunan takana
kova tuuli ja valon leikkaus,
huomenna jo vapaus,
huomen välissä yön taistelutanner,
onko pakko,
onhan se,
ettei tuota enempää häpeää vanhemmileen,
olla edes hiiren verran elossa
 
tässä kyhmyssä jotain
soppaan sopivaa,
luuta, jännettä, rustoa
lihan pelkuruutta,
armo hukkui taas hetkeksi,
muutti polun vaaralliseksi,
houkutti hakemaan motivaatiota
muuttamalla tietoisuutta,
vaikka vanki ja pelastaja, olenkin ajan verran,
kun vielä heikot yhteydet toimivat,
morsettavat miten jäädä henkiin,
olla elossa, kovana ja herkkänä,
katsomatta silmiin nöyränä
ja kaikesta luopuneena ajatuksena
 
mitä muka voisinkaan
tehdä näille aivoilleni,
kuin sulkea tulva
ja odottaa milloin taas kuohun yli,
enkä halua olla taakaksi tai tueksi,
jättäkää osuman saanut jälkeenne lumeen,
hän halusikin jo luovuttaa,
koska ei nähnyt jatkumoa,
näki vain kivun ikiaikaisen,
häpeän, surun,
vahingoniloisen naurun,
rikotussa rinnassaan
pulppuavana lupauksena,
viimein oi viimein
 
odotus on ohi
ja voin nostaa käteni taivaalle
aitona voittaja,
joka selvisi tähän asti,
eikä enää senttiäkään pidemmälle,
kaikkensa antaneena
suorittamalla vakaumuksella,
hajoten luontoonsa,
sekö olikin pahinta
ettei millään ollutkaan
mitään merkitystä,
samaa tuhkaa ajassa,
luomme merkityksiä vain
jottei tämä ikiaikainen tyhjyys
täyttäsi meitä
olemassaolon
painovoimalla
mitä sinäkään olisit ilman
muita konnia enkelinhaarniskoissaan
 
kovuus kasvattaa
kohtaamaan julmimman jumalan,
pirullisen ilmeen ahdingolleni,
harmaan loputtomia sävyjä
tuntoasarvieni edessä
aina uudestaan löydettävissä
kielet värisevät,
kierrän valoansat kaukaa
ja nautin urheana
todellisuuden jäisestä kylmyydestä,
leijuessamme tyhjällä ruudulla,
tuijotan vain utopiaa,
katson jotain
mikä ei ole totta,
katson peilikuvaani,
jonka silmissä vilisee
minä ja maailma,
enkä rauhoitu koskaan
eikä maailmakaan rauhoitu
 
syke mittaa vain
trendikkäästi kilpailua
ei se mitään tarkoita,
puhahtaa maailma ja jatkaa:
ole vain niin jumala
kuin ikinä pystyt,
tanssi ja katoa,
ole vain
kuin et olisikaan,
koskaan mitään halunnutkaan,
milloinkaan kuullut
miten tulisi elämöidä,
olla kuvaan tyytyväinen