kuinka monta sataa vuotta oletkaan,
tulet olemaan ilman ajatuksen kipinää
vailla kiintopistettä, näkemättä vain
epätoivon kaiun kaivon pohjalta,
rättiväsyneenä ilman karetta hymyn,
ilman perustuksia talosi rämettyy
ilman ojia unen, mielesi kuona
ei pääse virtaamaan pois
 
et taaskaan jaksaisi esittää
koska mielesi on kuin vangittuna pääsi sisään,
aatos kuristuspannassa
pieni piiri vain pyörii ja sataa
lisää ymmärtämättömyyttä
lisää väsymistä ainaisiin keulaportteihin
suojassa sinisen
etuotsalohka lopen uupunut
miksi teet minulle tämän kerta kerran jälkeen
miksi et jo jättäisi sieluani rauhaan
onko aina pakko kulkea näännyksiin
ja herätä kipuun ja kulkea näännyksiin
ja tappaa aate
 
mitä elämä on
 
l naurua
v naurua
y naurua
 
siinä oleellisimmat, harvoin kuullut
toisia ei kuuna päivänä
omistettu oma repalainen maailma iät ja ajat
mielen rääsyissä vaellettu, katsetta kohottamatta
oltu tönkkönä, oltu pääosin vain
kun mieli hyppää taas jarrulle ja sanoo
kuuluisat viimeiset sanat
unohda jo taistosi turha
ja käy mielessäsi alkutalven
marrasmaalle makaamaan ja ihmettä odottamaan
taas odottamaaan niitä päiviä
kuin olet mielesi hetkittäinen herra
ja kulkusi on jumalaista
huopasaappailla tallustamista
muiden näkemysten yli
niistä piittamatta
kumpi lähempänä ritarillisia arvoja
 
minä kivusta kärsivänä ihmisenä ja
lohduttomana maan matosena
                          vai
minä aatoksesta nauttivana jumalana
vallan ja ylenkatseen portinvartijana?

 
rajojen rikkomista vastavuoroisesti
kuka pirstoi ja kenet
läpi sanojen rynnäkön
nähtiin sen suuttuvan
aina uudestaan fyysisiä ja henkisiä
ovia paiskovan
yltäkylläisessä, elinkelvottomassa
lapsuudessa ja nuoruudessa,
aina viiri salossa,
harvoin kotona kuitenkaan,
rakkauden tunnetta juurikaan tarjolla
mielen melskeessä liikaa häiriöitä
ei pystynyt vastaanottamaan
ei hyväksymään itseään
ei ennusmerkkiä kamppailusta
eliniän kattavasta
uteliaisuudesta
tätä hetkeä
tyrkyttävästä
tipasta tietoisuuden
 
mahtirahalla kaikkivoipuutta
erotuksella trauman taimia,
nyt jo jalostuneita,
tilinpäätös, salainen nöyryytys
eletyt hetket neuroottista harhaa,
laput silmillä, tuskasta mykkinä
seurattu kuin sivustakatsojana oman elämän
teatteriesitystä jonka toivottu päättyvän
kuin aidon tragedian kuuluukin
väkivaltaiseen kuolemaan
tähtiin kurottamisen
jälkeisen
ruumiin retkahtamisen
ansaitun kaatumisen
häpeän ikikruunun
päähänsä keksityn
sijoillensa kasvaneen
katseen alaviiston
uhman nyljetyn
luovuttamisen itkun
 
pakosti täytyi itseään
ja muita kohtaan rikkoa
uudestaan ja uudestaan,
loputtomasti, lopullisesti,
kehämäisesti, opitusti
jättää rakkaus kitumaan katuoajaan,
katsoa sen nuupallaan olevia silmiä
halveksia tunteista puhuvia heikkoja olentoja,
sydän pulleana tätä itsetuhoa,
kapinaa mielen esivaltaa vastaan,
sen epävireistä alati muuttuvaa
ääntä sielun kelloissa
poltetun maan taktiikasta
jää jälkeensä
rekisteröimättömiä tunteita
silmien kadonnutta tuiketta
terästä ja routaa ennemminkin kuin
lämpöä ja inehmon kosketusta
 
kuin olisi
automaattisesti irti saksittava
pesumerkintä ärsyttävä
motiivinsa meikkaava,
kilvassa kasvojen menetyksen, menestyksen
vahingosta iloinen, uutisesta
aina löytyy joku alhaisempi luontokappale
inhimillisyys loisena
kasvavan jätkän
mittaansa täyteen
porskuttaessa isiensä teitä täytyy

 
ikiyön saapumisesta
ilman mellakoivaa joukkoa
palavine seipäineen;
kuningas on kuollut
mielen hovi hiljentynyt
kaikki palanut lähtöpisteeseen
tuhkaksi ja tomuksi
luurankosi
pitkä matka saa arvoisensa lopun
ei enää verta suonissasi
ei enää  ainuttakaan ajatusta aivokopassasi
ei enää määrittelemätöntä kipua
kun et osannut elää
et ajatella
rakastamisesta nyt puhumattakaan
kuolet kuorena rapsakkana
jalkasi ja kätesi vitivalkoisina
et liannut turkkiasi
et maistanut nuoruuden
piikkimehua kuin nuorena
ja siitäkin sait yliannostuksen
karvaan maun
kun olet yliherkkä keikari
 
kun vain tarvitsisi sanoa
minä tahdon,
muttet voi ennen
sisäistä ääntäsi tehdä mitään,
vaistoosi luottaen,
rämmimme sydänmaita
aina uutta löytäen
lopullista syytä jahdaten
olet jo luopunut otteestasi
vaikka ajoittain uneksit
jatkumosta
rakkaudesta johon pystyisit
pienistä liikkeistä
suuressa mittakaavassa

 
oliko se totta vai unien silkkiä
kun sain pidellä kukkaa kämmenellä
kerran jos toisenkin,
en vain osannut rakastaa,
revin kasvin juurineen irti maasta,
rutistin sen kourissani
vihersmoothieksi,
kukka kuoli ja lakastui,
en osannut rakastaa
 
ihmisen elämän ehyimpinä hetkinä
suudellessa ventovierasta
kosketan sielua,
sen rikkonaista pintaa,
hyllyvää suota,
joka aina
kosketuksesta vavahtaa,
mitä iloa elää
jos ei uskalla ja
kun uskaltaakin saa
vain todellisuuden ikimetsän
harmonian ja viettien valtameren
tunteiden tyrskyt ja syvänteiden loan
 
kävelimme hetken yhtenä
jalat harallaan
väistelimme kuoppia ja sammakoita
metsässä soista ja kivikkoista
monilatvaisia puita
ja muita ihmeitä
siimeksessä pysähdymme,
valo saa väistyä
on aika tanssia,
jos uskallamme katsoa
silmiiin pulleisiin,
pakahtumaisillaan oleviin
valitsin ihmisen koneiston, 

syvän mättään
 
vuositolkulla rämpimistä ryteikössä
olenko pudonnut tähdistä tänne
julistamaan ilosanomaa,
jota en itse jaksa kantaa,
varjoissa vaellan
kalojen ja puiden taivaassa
luonnon keskellä vailla ihmisen haarniskaa
ja silti kaipaan sielulleni todistajaa
näille käsivarsille hengen pihkaa
ydintä joka aina niin pelottaa

tavallisuudellaan

 
harmaus,
arkisuus
juurikun olen saamassa kiinni
suuren ajatuksen, se tulee
taas kuin juna päin
pienuuden tunne
arvottomuus
se etten koskaan voi rittää itselleni
tunne jota en pääse pakoon
mitättömyys joka vyöryttää
kaiken pitämisen arvoisen
joukkohautoihinsa
 
pyhät arvoni alkavat tuntua kaukaisilta,
helpot voitot alkavat houkuttamaan
olen luovuttamisen partaalla
taas kerran kuilun reunalla
katson alas enkä tiedä mitä tunnen
kuin kivun, minut muovanneen
tärisen, hikoan, värisen
ajattelen, kenties huominen
sitoo langan päät yhteen
 
kadotan yhteyden ihmisiin
vieraannun kauneudesta
ryömin loukkooni
liiskaamaan mieltäni lisää
ajan vaan ajaakseni
kuluksi ajan ja unohdan eheytyä
kadotan potentiaalisen rakkauden
valvon yöni ikuisuudet
silmissäni tyhjyyden vaippa
sieluni kulotettu,
syksyinen sienimetsä
limainen ja lahoava
vaikea pitää näpeissään
 
pestävä aina on kädet
kun käy synnyinmailla
pestävä ja uudistuttava
karvaalla kielellä nuoltava
aivopoimut taas kiinnostumaan
tyhjästä ja täydestä
ruumiista ja ytimestä