kaiken nähnyt ei tunne enää,
mitään näkemätön kokee saman
eilinen oli hulluutta, tämä päivä
kuolemaa kosteassa kellarissa
haluasin kerrankin mennä pidemmällä
kuin koskaan uskalsin, silmät sidottuna
juosta trapetsilla, enkä aina pelätä
taivaalta tulevaa elämänilonsyöjää
 
minne menisin, bunkkerini suojaisa
monet hyökkäykset nähnyt,
panssarini kelmeä, maastoutunut
temperamenttini varautunut pahimpaan kuolemaan,
raajani irti repivään teloitukseen
hurmeen riehaan
ylivoimaiseen kipuun joka
vie eedeniin
 
että tähänkö jään, enkä voi mennä haaveita kohti
yli melusaasteen ja ylivoimaisen kaiken peittävän
sinisen valon, ettenkö muka olisi ollut kokoajan valmis
ottamaan onnen käsiini, antamaan aikaa ja unohtamaan
itsensä kerrankin, nähdäkseni muidenkin maailman
huurteisen, pelottavan yksinäisen
 
tulen tielle menen taas, vajoan liekkeihin
en ole enää peilinvilkaisu, vaan paljon enemmän
olen osa suurta luomakuntaa leppäkerttujen vainottujen,
kuin jokaisen ihmisen sielu
sinne tänne poukkoileva ukkosmyrsky, 

auringolle selkänsä kääntävä
valoa odottava siemen jäisissä sormissa
multaan kaipaava
siipiään levittelevä, 

täyteen mittaansa tulemmeko koskaan, 

kun aina pelko sanoo:
 
ei sinusta poikaseni
ei sinusta ole
rakastamaan tätä maailmaa vailla huolta
rakastamaan itseäsi ilman roolia kaikkivoivan
rakastamaan vain,
ei muuta ole koskaan pyydetty,
kuin että näkisit rakkauden
ympärilläsi, kaikkialla
ihmisten silmien takana hyvän
sydämissä lämmön ja janon
kiireettömyyden ja  siitä
kumpuavan kauneuden