join itseni ulos maailmasta,

surusta vuollusta, verisestä tuohisesta

koko pelilaudalta, missä palasin aina lähtöruutuun

join iloni suruksi,

vaikkei silloin  tuntunut elämässä olevan

mitään iloista, ei tavaroita joista iloitsen

ei ihmisiä joita ymmärtäisin

toivoin usein olevani eläkkeellä,

lähempänä loppusijoituspaikkaa

tai jo kuollut pois kitumasta

humalassa saatoin nauraa ohikiitävän junan verrran sekunteja,

nauraa  katsoen silmiin, joita en osannut tulkita

mutta se naura ei ollut aitoa, väärennettyä taivasta, likaisen harmaata

olin pystyynkuollut nuori mies haudan partaalla,

valmis luovuttamaan lopullisesti leikin, jota en ymmärtänyt,

heittämään itsensä mustaan veteen

selälleen, selälle

pilasin pelollani kaiken, mutten kai tehnyt mitään peruuttamatonta,

enhän edes kuollut,

en nähnyt unelmieni rauhaa missään kajastuksissa,

aamut, illat ja yöt vain aina samaa selvitymistä huomiseen

toivottomaan

jokin sisältä kuoli jo aikoja sitten, lapsuuden kehrässä kaikki

värit paletissa, olin onnellinen lapsi,
rauhallinen, pelokas ,kiltti

omantunnon omaava

sitten tuli maailma ja sen säännöt rajut

pedot syövät kiltit pojat eläviltä

jokin kuoli ja nyt sitä korjataan kädettömillä halauksilla,

vuosia sitten unohtuneilla, pölyttyneillä riekaleisilla paloilla

joita  yritän sovittaa sopimaan maailmankatsomukseeni

romanttisen kyyniseen

kun elämäsi teet hyvin, lopussa sinulla onkin jotain,

lopussa sinua kaivataan valkoisilla rannoilla, sinua odottavat

onnen kyyneleistä kastuneet hiekan jyvät kärsimyksen