PIENI PÄÄ
 
yöllä herään loimutakseni
näen jotain jota en ole nähnyt aikoihin
enkä nytkään saa selvää muodoista,
muistin aina kiduttaa ja näännyttää itseni,
unohdin mielen, mielelläni
se oli aina jotain
minkä on hyvä unhoittaa,
tämän päivän, huomisen, tulevaisuuden
puhaltaa pois
edes ajattelematta hyväntekijöitäni,
koska olen muka ansainnut uhrauksillani
silityksiä jotka jäivät muinaisuuteen,
iloa joka usein pakenee,
jättää minut riutumaan, ja sanoo
älä nyt iloitse noinkin vähäpätöisestä asiasta,
kuin elämästäsi,
osasi on ja tulee olemaan,
olla yksinäisyydessa kuin varjona rantaveden pinnalla,
saamatta kiinni suomuja sielujen,
yhteyttä jota janoan, tällä ruumilla ja mielellä
haukkoa happea elämän ulkopuolella,
rappion takana, ideoissa
syvissä ihmisuhteissa joihin en koskaan varvistanut,
se olisi ollut luonnotonta, aina oli helpompi
jäädä hiljaisuuteen, sanoa eleillään,
ei kannata
et saa minusta irti, sitä mitä ikinä tahdotkin,
olen saippuaa ja se on synnynnäistä
 
kuin lapsuudessa vajota ja lipua pois,
antaa muiden väitellä ja riidellä,
olla tässä hetkessä palaen, minä unelmissani,
harmoniassa jossa kaikki olisivat kaikkien kavereita
kaikki haluaisivat hyvää, pahaa ei ollut tai en katsonut,
sama toistuu, käännän pääni enkä ole varma,
onko elämä raadollista vai kuvittelenko vain?
onko elämä elämisen arvoista,
miten määritellä polku, joka alati muuttuu,
tuleeko jossain kohtaa vastaan tienviitta,
joka pakottaa ymmärrykseni vapauteen,
tajuamaan ainutkertaisuus,
nyt en ymmärrä, siksi vaikenen
sanat tuntuvat tyhjänpäiväisiltä,
mutta toivoa on tajuta,
nähdä sielunmaisema
tyyntynyt raivo
kosketus
 
on suotavaa pysähtyä edes viikoittain,
alkaa kehittämään omaa ideaalia,
miksi vieläkin puolustaudun vaikkei tarvitsisi,
miksi vieläkin annan olettaa olevani korkeammalla
tai matallemmalla, en samalla viivalla, en koskaan
 
tuuli tyyntyi yöllä, jää peittää osittain maata,
on kevät jälleen, aika suurten mullistusten,
mukana tulen, halusit tai et, huudan söpöydelle
eikä se vastaa, hymyilee vain kerällä uni jo silmisssään,
on kuin se pitäisi minua
sekunnin kaksi sylissään
 
miksi olisin, miksi olin ja tulen olemaan
saarroksissa
musta mielikuvituksettomuus
uhkaa alati, kiire ja stressi syö sisintäni,
onko maailman rytmi sekaisin
vai käytänkö vapaani väärin,
minulta oletetaan asioita,
oletan saavani kaiken,
sormia napsauttamalla,
mutta maailma ei sitä todellakaan anna
tajusin sen ja hyvä niin,
ikuinen ja aito syntyy vaivannäöstä,
vaikka palankin poroksi,
vaikka joka päivä kohtaan uudet lunnaat,
jotta näkisin muidenkin silmistä,
näin eletään yhdessä yksin,
määritelty minuus, sinuus ja maailman katala luonne,
ja jos on pakko iloita, sekin pitää sopia,
onko vankila itse luotu, tätäkö on elo ihmisen
varomista tarttua syötiin, koska motiivit jäävät pimentoon
 
palailen lähtöruutuun ja alan kyseenalaistamaan,
missä tolkkua, missä ei ja unohdan elää,
puen suojavarusteeni ja elän orjana,
en kurkota, pysyn vaitonaisena,
enkä todellakaan tiedä haluanko aidosti
vai onko tämä itse luotu elämä kuitenkaan sitä
mitä henki sisälläni tarvitsee,
mikä minusta tuli, mitä olisi voinut,
vai olisinko sen onnellisempi,
eri polkuja valinneena
 
kuitenkin aina lopulta tulevat päivät,
muutun ihmiseksi, olenkin samalla viivalla,
ajatukseni kiinni olevassa, kunnes sydän lasittuu
henki katoaa muualle, olen kaukana ehkä jo
siellä missä ei ole enää mahdollisuuksia,
kun niitä oli jokatapauksessa liikaa,
anteeksi turha avautumiseni, mutta onko kaikkea
tähän maailmaan syntyvää luotu kestämään kilpailu,
vai olenko käsittänyt väärin, eikä minun tarvitsisi kilpailla
peilien, peilikuvien kanssa, ehkäpä luonteeni on heikko
ja vääränlainen, ehkäpä mahdolliset tulevat vuodet tuovat
selvyyttä, värejä, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta
ymmärrystä tähän pieneen päähän