TARKKAILIJA
 
hei, sinä siellä säkissäsi
kuka oikein oletkaan,
hänkö joka aina pysyy samana
mutta muuttuu kuitenkin,
hiukkanen hiukkaselta,
ajatuksesi, tunteesi, lihallisuutesi,
samaa aistien unta ja mielen aavikkoako kaikki,
tänään ei huomista, huomenna ei eilistä,
ja sanot kuitenkin juurien olevan muuttumattomia,
ei minun rihmastoni, ei vielä ainakaan,
niin helposti tyhjästä haavoitun,
niin helposti juoksen karkuun ja uhriudun,
en seiso arvojeni takana
ja on taas ensimmäinen aamu aivokuorella,
absoluuttisen tyhjää kaikua,
pelko tyhjää muistin, jää vain luola
jossa ehkä palaa ja tuoksuu,
varjot eivät puhu,
sinä muutut  
 
käännän kiveä, kiviä ja näen piilossa elämän
lymyssä juhlivan, lumouksen rauenneen
vanhan pojan maailmaan uupuneen
joka niin kylläinen jo on, että kelpaisi
suuri kivi, sade kiven katolle,
muistoksi vain varoituksen sananen,
ei näin olla yhdessä; peläten, vihaten,
sukien omia karvojaan,
joka kajossa puhkuisi
luovutuksen pörröistä märkää turkkia himoiten,
ota minut kiinni vaikka olenkin
limainen ja inhottava, syleile minua
ei matkan päässä odota pytyn pyttyä,
haaveile vain monsuunista,
siellä missä on suurilehtisiä puita, viidakkoa
niin paljon sadetta, luulisi pesevän
synkimmänkin sielun putipuhtaaksi,
uudestisyntyneeksi, kelpaamaan
muuhunkin kuin murehtimaan
 
en sanonut, enkä sano, pääni lyö taas tyhjää,
sydämen paikalla varaminä,
teen vain hienotunteisesti, täysin raatelemalla,
puhumattomuudella sinusta elottoman,
sellaisen joka sisälläni alati vaeltaa,
löytämättä reunoja
ottaa kiinni,
et saa minua koskaan satimeen,
kun päätän, ei minua ole tänään
 
liitän käteni yhteen ja katson taivaalle,
vaikken usko itseeni, en muihin, en mihinkään luojaan,
haluan oppia kiitollisuutta,
verestä, mykkyydestä, versoista,
silmistä jotka minut näkevät,
kosketuksesta jonka saa jos pyytää,
silittäjää silittämään
 
olen kuin olisin selvinnyt aamun suosta,
sehän meni paremmin kuin mieli ennakoi
taas kerran metsän kuningas
myhäillen jo etukäteen tiesi,
vaikka ei tarvinnut kuin passiivisesti "elää"
ja kaikki maanpäällinen henkinen
ja fyysinen hilpeys tulisi luokseni,
vain elää, kuinka helppoa;
naurahti kuningas
 
kiitos hänelle joka sanoo, mene piiloon
äläkä tule pois ennen pimeää,
häpeäsi vaatii tätä, mikä häpeä kysyn,
no se ettet ole samanalainen kuin muut,
vaikka joka kerta kun kohtaat ihmisen,
huomaat olevasi samanlainen,
ihminen tunteineen ja tarpeineen,
ei ikinä valmis, aina vaillinainen,
sellainen reppana kuin jokainen,
kun vähän raaputetaan pintaa
 
yhteys on olemassa,
olet nähnyt sen sata kertaa
pääset kyllä mukaan laivoihin,
jotka satamissa väijyvät,
mielikuvitusmatkaajaa;
tässä ei lähelläkkään
kaikki mitä on, mitä koet
ei sinnepäinkään
rakkaani eläjä

 
PIENI PÄÄ
 
yöllä herään loimutakseni
näen jotain jota en ole nähnyt aikoihin
enkä nytkään saa selvää muodoista,
muistin aina kiduttaa ja näännyttää itseni,
unohdin mielen, mielelläni
se oli aina jotain
minkä on hyvä unhoittaa,
tämän päivän, huomisen, tulevaisuuden
puhaltaa pois
edes ajattelematta hyväntekijöitäni,
koska olen muka ansainnut uhrauksillani
silityksiä jotka jäivät muinaisuuteen,
iloa joka usein pakenee,
jättää minut riutumaan, ja sanoo
älä nyt iloitse noinkin vähäpätöisestä asiasta,
kuin elämästäsi,
osasi on ja tulee olemaan,
olla yksinäisyydessa kuin varjona rantaveden pinnalla,
saamatta kiinni suomuja sielujen,
yhteyttä jota janoan, tällä ruumilla ja mielellä
haukkoa happea elämän ulkopuolella,
rappion takana, ideoissa
syvissä ihmisuhteissa joihin en koskaan varvistanut,
se olisi ollut luonnotonta, aina oli helpompi
jäädä hiljaisuuteen, sanoa eleillään,
ei kannata
et saa minusta irti, sitä mitä ikinä tahdotkin,
olen saippuaa ja se on synnynnäistä
 
kuin lapsuudessa vajota ja lipua pois,
antaa muiden väitellä ja riidellä,
olla tässä hetkessä palaen, minä unelmissani,
harmoniassa jossa kaikki olisivat kaikkien kavereita
kaikki haluaisivat hyvää, pahaa ei ollut tai en katsonut,
sama toistuu, käännän pääni enkä ole varma,
onko elämä raadollista vai kuvittelenko vain?
onko elämä elämisen arvoista,
miten määritellä polku, joka alati muuttuu,
tuleeko jossain kohtaa vastaan tienviitta,
joka pakottaa ymmärrykseni vapauteen,
tajuamaan ainutkertaisuus,
nyt en ymmärrä, siksi vaikenen
sanat tuntuvat tyhjänpäiväisiltä,
mutta toivoa on tajuta,
nähdä sielunmaisema
tyyntynyt raivo
kosketus
 
on suotavaa pysähtyä edes viikoittain,
alkaa kehittämään omaa ideaalia,
miksi vieläkin puolustaudun vaikkei tarvitsisi,
miksi vieläkin annan olettaa olevani korkeammalla
tai matallemmalla, en samalla viivalla, en koskaan
 
tuuli tyyntyi yöllä, jää peittää osittain maata,
on kevät jälleen, aika suurten mullistusten,
mukana tulen, halusit tai et, huudan söpöydelle
eikä se vastaa, hymyilee vain kerällä uni jo silmisssään,
on kuin se pitäisi minua
sekunnin kaksi sylissään
 
miksi olisin, miksi olin ja tulen olemaan
saarroksissa
musta mielikuvituksettomuus
uhkaa alati, kiire ja stressi syö sisintäni,
onko maailman rytmi sekaisin
vai käytänkö vapaani väärin,
minulta oletetaan asioita,
oletan saavani kaiken,
sormia napsauttamalla,
mutta maailma ei sitä todellakaan anna
tajusin sen ja hyvä niin,
ikuinen ja aito syntyy vaivannäöstä,
vaikka palankin poroksi,
vaikka joka päivä kohtaan uudet lunnaat,
jotta näkisin muidenkin silmistä,
näin eletään yhdessä yksin,
määritelty minuus, sinuus ja maailman katala luonne,
ja jos on pakko iloita, sekin pitää sopia,
onko vankila itse luotu, tätäkö on elo ihmisen
varomista tarttua syötiin, koska motiivit jäävät pimentoon
 
palailen lähtöruutuun ja alan kyseenalaistamaan,
missä tolkkua, missä ei ja unohdan elää,
puen suojavarusteeni ja elän orjana,
en kurkota, pysyn vaitonaisena,
enkä todellakaan tiedä haluanko aidosti
vai onko tämä itse luotu elämä kuitenkaan sitä
mitä henki sisälläni tarvitsee,
mikä minusta tuli, mitä olisi voinut,
vai olisinko sen onnellisempi,
eri polkuja valinneena
 
kuitenkin aina lopulta tulevat päivät,
muutun ihmiseksi, olenkin samalla viivalla,
ajatukseni kiinni olevassa, kunnes sydän lasittuu
henki katoaa muualle, olen kaukana ehkä jo
siellä missä ei ole enää mahdollisuuksia,
kun niitä oli jokatapauksessa liikaa,
anteeksi turha avautumiseni, mutta onko kaikkea
tähän maailmaan syntyvää luotu kestämään kilpailu,
vai olenko käsittänyt väärin, eikä minun tarvitsisi kilpailla
peilien, peilikuvien kanssa, ehkäpä luonteeni on heikko
ja vääränlainen, ehkäpä mahdolliset tulevat vuodet tuovat
selvyyttä, värejä, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta
ymmärrystä tähän pieneen päähän

SATULAUKKA
 
meitä on monta, johon kukaan ei tartu
kameleontin kieleltä, sen tahmealta imukupilta
piilossa lajitovereilta; kanssajulmureilta
häntä kippurassa,
goisaten eri kaikkeudessa,
vaihtaen väriä tunnetilan mukaan
syöden jokaisen olettamuksen,
ennustaen pilaantumisen
sidottuna rajoitteisiin;
tietoisuuden lihallisuuteen
 
tahdon taipumuksia, matkasellissä sulattelua
katson tietoisesti pakotettuna, päättäväisenä 

silmiin ja niiden lävitse
näetkö saman kauhun kuin minä?
 
jäljittelevän kilpailun,
josta sikiää kelpo ihminen
 
pelko olla yksin, ilman ymmärtäjää
sanojen takana jokin
ei tahtonut tarpeeksi,
eikä saanut kidutettua,
päättämään itse vaikutelmistaan,
vaan antoi ohjat
sille miten pelkurit kirjoittavat ja puhuvat
 
tämän hetken osittaisen näkemisen
ylä- ja alapuolla tienpientareet,
pienet kaistaleet säkenöivää ultramustaa,
varattu sattumalle,
hoviväelle ja keppikerjäläisille
linnanneito kaltevan tornin holvikaari ikkunassa,
huiskuttamassa veristä nenäliinaansa
 
kierrekivirappusilla kohoamme hierarkiassa,
linnantornia kohti, sitä jotakin joka kenekin
saa kivuistaan huolimatta
loppuun asti muuttamaan muotoaan,
pedosta uhriksi silmänräpäyksessä
 
katsojamme alhaalla,
ei silmiä, suuta, ääriviivoja;
pilviharsoa entisestä luulosta,
pettymyksen päälle kasvanutta
untuvaista sammalta
 
olla kuin tapana on,
elää kerällä hamstraten lippaaseen
omaisuutta, kokemuksia miltä mikin tuntuu,
mikä on minun, mikä meidän
mikä on yksilö, mitä kaikki muu aine
kosketan silmilläni ventovierasta hymyä
enkä tiedä mitä tuntea,
suurissa pyrkimysten naamiaissa;
verhottu sisältä ja ulkoa
kivuilla, nautinnoilla, välitiloilla
 
liittää kädet kuin nostaisi purjeet,
vavisten liidämme halki ajan ja paikan
pelon puhkipelättyjen onttojen hampaiden
kaulassa ei enää valon painoa,
hyväilevät sormenpäät
luulevat tuntevansa
luonnon suomut
 
pumpulipedissä paljon haparointia,
mennyttä ja tulevaa talvea,
nouse jaloillesi karhuseni,
leiki hetki kuin olisit eläin
saalistaja tai saalistettava,
kuola kidasta valuen, karju tunteistasi
anna minulle hedelmäsi
haavoittuneet ja mädät
anna seurustella
suuremmasta ymmärryksestä;
olemassa oleviin kuulumisesta
 
paljon muutut päivässä muukalainen,
musta alla silmien karamellisoituu,
olet latvassa ikkunassa, heijastuksessa
kahinassa kaatumassa, syliin itse hakattuun
 
monessa eri kulmassa
katsomme turmeltunutta,
joka kaunistuu kurkottaessaan hyveeseen,
on kuin olisi sadussa jossa ei ole pahantahtoisuutta