noloa olla selvinpäin,
noloa olla tosissaan taas,
kun kuitenkaan en sillä täydellisyyttä saavuta,
haparaa tuhkanvärjäämää alkutalven
maahan sulamaan satavaa uniikkia
lumihiutaletta vain, utopiaa
joka karkaa aina ja iankaiken ulapalle itkemään
syntyjä syviä, syksyn keltaisuutta, sateisuutta,
toivottomuutta,
lopun alkua
kuoleman alkamisen tuntee matkallaan;
on kipeä tänään ja huomenna paremmin,
ylihuomenna
kivut on karsittu,
jääneet historiaan, suljettu kassakaappiin hetkeksi
yritetty unhoittaa, puhuttu eikä saatu helpotusta,
oltu siitä asti hiljaisuudessa
käperrytty kuoreen
unelmoimaan toivosta
uudesta aamusta
joka ei satu
ei puukota
aivoja ja sydäntä ja lihaa
kivuton keskikesä kutsuu lastaan
juovuttavaan limaiseen lampeen
sukeltamaan lumpeen lehtien sekaan,
soppaan syntymään taas,
elämään sammakon kutuna,
mädäntyneen puun ja veneen varjossa,
rappion ihmemaassa,
valossa kauniissa, pienessä ja pyöreässä
kuplassa koko elämä
rikkoutumattomassa kohdussa, aina kosteassa,
elävässä kivussa ja nautinnossa jos sitä on,
ainakaan jatkumoa, varjon värjäämää katvealuetta,
lahopuiden takana auringon sykkyrä
odottaa sitä päivää kun lapsesi nauraa,
taas kuin lapsena, vai pelättiinkö jo silloin
tätä ihmisten absudria tanssia,
kovimpien kestävyysottelua
sitä jos minua ei koskaan
ollutkaan, kokemassa
näitä hetkiä unenomasia
noloa olla tosissaan taas,
kun kuitenkaan en sillä täydellisyyttä saavuta,
haparaa tuhkanvärjäämää alkutalven
maahan sulamaan satavaa uniikkia
lumihiutaletta vain, utopiaa
joka karkaa aina ja iankaiken ulapalle itkemään
syntyjä syviä, syksyn keltaisuutta, sateisuutta,
toivottomuutta,
lopun alkua
on kipeä tänään ja huomenna paremmin,
ylihuomenna
kivut on karsittu,
jääneet historiaan, suljettu kassakaappiin hetkeksi
yritetty unhoittaa, puhuttu eikä saatu helpotusta,
oltu siitä asti hiljaisuudessa
käperrytty kuoreen
unelmoimaan toivosta
uudesta aamusta
joka ei satu
ei puukota
aivoja ja sydäntä ja lihaa
juovuttavaan limaiseen lampeen
sukeltamaan lumpeen lehtien sekaan,
soppaan syntymään taas,
elämään sammakon kutuna,
mädäntyneen puun ja veneen varjossa,
rappion ihmemaassa,
valossa kauniissa, pienessä ja pyöreässä
kuplassa koko elämä
rikkoutumattomassa kohdussa, aina kosteassa,
elävässä kivussa ja nautinnossa jos sitä on,
ainakaan jatkumoa, varjon värjäämää katvealuetta,
lahopuiden takana auringon sykkyrä
odottaa sitä päivää kun lapsesi nauraa,
taas kuin lapsena, vai pelättiinkö jo silloin
tätä ihmisten absudria tanssia,
kovimpien kestävyysottelua
sitä jos minua ei koskaan
ollutkaan, kokemassa
näitä hetkiä unenomasia