valutin vereni uudestaan
lattian rakoihin piiloon,
räpiköin siinä kuin öljyinen sotka
sukeltaen karkuun mustaa vaippaa
näin laivan lipuvan ulottumattomiin,
unelmien jäävän depression jäävuorien alle,
hautautuvan meren sedimenttiin
 
olin taas alussa ilman kieltä, ilman iloa,
tyhjyydessä leijuin astronauttina,
musta visiiri kaiken elämisen arvoisen edessä,
kosketin jumalan kättä, eikä otteeni pitänyt
tipuin korkealta ja satutin itseni
alastullessa taivaankannelta
sen pehmeydestä kallion verilammikkoon
 
perittyä alivoimaa suonissani,
aina kun herään päivään toivottomaan,
sen mustaan syliin
itkun ja epätoivon väliin painan
raskaan loopisssa olevan mieleni,
en näe kaukoputkeni läpi
kuin pienen pisteen horisontissa
pienen pirulaisen
mieleni vartiomiehen
 
kaadun tyhjään sänkyyn, en voinut vaipua
vyöryn sen alle, vedän mukanani kivireen
menen piiloon mieleni yhteiskuntaa
sen loputonta nälkää,
homeista leipää ja saastunutta vettä
haaveita joita ei koskaan ollutkaan;
vain tyhjä pää ja pikkupojan vieno hymynkare
pilke jossain kaukana
silmäkulman takana odottamassa
kun voi taas olla varauksetta oma itsensä
onnellinen tähän matkaan
 
kehdosta hautaan sama tyhjyys,
sama ohikulkijan, ohikatsojan onnellisuus
kun maailma lipuu hiljaa ohitse
ylivuotavan kypsiä ajatuksia reput pullollaan,
reput jotka piilotetaan ylisille pölyttymään
unohdetaan kaikki opetukset
kun itse pitää haavansa tehdä ja parantaa
valua verta ja nuolla raudan maku
 
savupirtin haju on ikuinen näillä lakeuksilla
 
en ole ollut pitkään aikaan täällä