Tasapainottelua
siitä mikä on sopiva
oikeanlainen ihminen tähän hetkeen.
Aina on alas tultu, ylös silti pää
pehmeä ponnistaa, vielä, vielä, vielä.
Osaako sitä vaikka ohjeet annettaisiin, Ei
kapinoimaan alkaa
alempi kuin apina,
ihminen.
Ei tässä järjen juoksua,
syntymä virheen tuo
muuttuu malliksi
piparkakkuihmiseksi,
oppii yhteisöltä tavat tappavat.
Ei ole parempi, huonompi
kaikki samaa lihaa, verta
luita kovia, päitä mahdollisuuksien,
mutta omien muistojen, niihin loppuu toivo.
Suotta hymyilen tai pesen vihani,
yhdentekevää, turhaan naiselle pesää
sydämeeni teen, en minä voi kahlita ketään
en voi kantaa vastuuta oman elämäni ihmisistä,
lennä pois, en kullaksi päästäkään,
ojassa mieluummin omantunnon ongelmien kanssa,
sylissä lemmen kuristuksenomaisessa valheessa.
Vaikka onni kurkkaa alta oven aamuisin,
sinnepähän jääköön tuo,
perkele
mikä aina tuottanut tuskaa,
vajota ei aina annakaan, muka ystävä
eniten se satuttaa haluaa kuitenkin.
Yksi on yksin.
Miljardit ovat yksin.
Kaikki yksin,
utopia päällekkäin makaavat rakastavaiset,
utopia kaipaus hetkeen ennen viimeistä iltaa
paitsi naapurin onni,
ystävän tyttöystävä,
hienommat autot, jahdit, pankkitilien vahdit.
Kaikella ja kaikilla on tarkoitus, osan oman tunnistaa
toivottominkin
kuninkaan saapas voi olla kultainen, samalla tavalla ruumis
lahoaa pakolaisenkin.
Parhaiten menee silmäparilla Japanin keväässä, verkkokalvot
kirsikkapuun elämässä.