TARKKAILIJA
 
hei, sinä siellä säkissäsi
kuka oikein oletkaan,
hänkö joka aina pysyy samana
mutta muuttuu kuitenkin,
hiukkanen hiukkaselta,
ajatuksesi, tunteesi, lihallisuutesi,
samaa aistien unta ja mielen aavikkoako kaikki,
tänään ei huomista, huomenna ei eilistä,
ja sanot kuitenkin juurien olevan muuttumattomia,
ei minun rihmastoni, ei vielä ainakaan,
niin helposti tyhjästä haavoitun,
niin helposti juoksen karkuun ja uhriudun,
en seiso arvojeni takana
ja on taas ensimmäinen aamu aivokuorella,
absoluuttisen tyhjää kaikua,
pelko tyhjää muistin, jää vain luola
jossa ehkä palaa ja tuoksuu,
varjot eivät puhu,
sinä muutut  
 
käännän kiveä, kiviä ja näen piilossa elämän
lymyssä juhlivan, lumouksen rauenneen
vanhan pojan maailmaan uupuneen
joka niin kylläinen jo on, että kelpaisi
suuri kivi, sade kiven katolle,
muistoksi vain varoituksen sananen,
ei näin olla yhdessä; peläten, vihaten,
sukien omia karvojaan,
joka kajossa puhkuisi
luovutuksen pörröistä märkää turkkia himoiten,
ota minut kiinni vaikka olenkin
limainen ja inhottava, syleile minua
ei matkan päässä odota pytyn pyttyä,
haaveile vain monsuunista,
siellä missä on suurilehtisiä puita, viidakkoa
niin paljon sadetta, luulisi pesevän
synkimmänkin sielun putipuhtaaksi,
uudestisyntyneeksi, kelpaamaan
muuhunkin kuin murehtimaan
 
en sanonut, enkä sano, pääni lyö taas tyhjää,
sydämen paikalla varaminä,
teen vain hienotunteisesti, täysin raatelemalla,
puhumattomuudella sinusta elottoman,
sellaisen joka sisälläni alati vaeltaa,
löytämättä reunoja
ottaa kiinni,
et saa minua koskaan satimeen,
kun päätän, ei minua ole tänään
 
liitän käteni yhteen ja katson taivaalle,
vaikken usko itseeni, en muihin, en mihinkään luojaan,
haluan oppia kiitollisuutta,
verestä, mykkyydestä, versoista,
silmistä jotka minut näkevät,
kosketuksesta jonka saa jos pyytää,
silittäjää silittämään
 
olen kuin olisin selvinnyt aamun suosta,
sehän meni paremmin kuin mieli ennakoi
taas kerran metsän kuningas
myhäillen jo etukäteen tiesi,
vaikka ei tarvinnut kuin passiivisesti "elää"
ja kaikki maanpäällinen henkinen
ja fyysinen hilpeys tulisi luokseni,
vain elää, kuinka helppoa;
naurahti kuningas
 
kiitos hänelle joka sanoo, mene piiloon
äläkä tule pois ennen pimeää,
häpeäsi vaatii tätä, mikä häpeä kysyn,
no se ettet ole samanalainen kuin muut,
vaikka joka kerta kun kohtaat ihmisen,
huomaat olevasi samanlainen,
ihminen tunteineen ja tarpeineen,
ei ikinä valmis, aina vaillinainen,
sellainen reppana kuin jokainen,
kun vähän raaputetaan pintaa
 
yhteys on olemassa,
olet nähnyt sen sata kertaa
pääset kyllä mukaan laivoihin,
jotka satamissa väijyvät,
mielikuvitusmatkaajaa;
tässä ei lähelläkkään
kaikki mitä on, mitä koet
ei sinnepäinkään
rakkaani eläjä

 
PIENI PÄÄ
 
yöllä herään loimutakseni
näen jotain jota en ole nähnyt aikoihin
enkä nytkään saa selvää muodoista,
muistin aina kiduttaa ja näännyttää itseni,
unohdin mielen, mielelläni
se oli aina jotain
minkä on hyvä unhoittaa,
tämän päivän, huomisen, tulevaisuuden
puhaltaa pois
edes ajattelematta hyväntekijöitäni,
koska olen muka ansainnut uhrauksillani
silityksiä jotka jäivät muinaisuuteen,
iloa joka usein pakenee,
jättää minut riutumaan, ja sanoo
älä nyt iloitse noinkin vähäpätöisestä asiasta,
kuin elämästäsi,
osasi on ja tulee olemaan,
olla yksinäisyydessa kuin varjona rantaveden pinnalla,
saamatta kiinni suomuja sielujen,
yhteyttä jota janoan, tällä ruumilla ja mielellä
haukkoa happea elämän ulkopuolella,
rappion takana, ideoissa
syvissä ihmisuhteissa joihin en koskaan varvistanut,
se olisi ollut luonnotonta, aina oli helpompi
jäädä hiljaisuuteen, sanoa eleillään,
ei kannata
et saa minusta irti, sitä mitä ikinä tahdotkin,
olen saippuaa ja se on synnynnäistä
 
kuin lapsuudessa vajota ja lipua pois,
antaa muiden väitellä ja riidellä,
olla tässä hetkessä palaen, minä unelmissani,
harmoniassa jossa kaikki olisivat kaikkien kavereita
kaikki haluaisivat hyvää, pahaa ei ollut tai en katsonut,
sama toistuu, käännän pääni enkä ole varma,
onko elämä raadollista vai kuvittelenko vain?
onko elämä elämisen arvoista,
miten määritellä polku, joka alati muuttuu,
tuleeko jossain kohtaa vastaan tienviitta,
joka pakottaa ymmärrykseni vapauteen,
tajuamaan ainutkertaisuus,
nyt en ymmärrä, siksi vaikenen
sanat tuntuvat tyhjänpäiväisiltä,
mutta toivoa on tajuta,
nähdä sielunmaisema
tyyntynyt raivo
kosketus
 
on suotavaa pysähtyä edes viikoittain,
alkaa kehittämään omaa ideaalia,
miksi vieläkin puolustaudun vaikkei tarvitsisi,
miksi vieläkin annan olettaa olevani korkeammalla
tai matallemmalla, en samalla viivalla, en koskaan
 
tuuli tyyntyi yöllä, jää peittää osittain maata,
on kevät jälleen, aika suurten mullistusten,
mukana tulen, halusit tai et, huudan söpöydelle
eikä se vastaa, hymyilee vain kerällä uni jo silmisssään,
on kuin se pitäisi minua
sekunnin kaksi sylissään
 
miksi olisin, miksi olin ja tulen olemaan
saarroksissa
musta mielikuvituksettomuus
uhkaa alati, kiire ja stressi syö sisintäni,
onko maailman rytmi sekaisin
vai käytänkö vapaani väärin,
minulta oletetaan asioita,
oletan saavani kaiken,
sormia napsauttamalla,
mutta maailma ei sitä todellakaan anna
tajusin sen ja hyvä niin,
ikuinen ja aito syntyy vaivannäöstä,
vaikka palankin poroksi,
vaikka joka päivä kohtaan uudet lunnaat,
jotta näkisin muidenkin silmistä,
näin eletään yhdessä yksin,
määritelty minuus, sinuus ja maailman katala luonne,
ja jos on pakko iloita, sekin pitää sopia,
onko vankila itse luotu, tätäkö on elo ihmisen
varomista tarttua syötiin, koska motiivit jäävät pimentoon
 
palailen lähtöruutuun ja alan kyseenalaistamaan,
missä tolkkua, missä ei ja unohdan elää,
puen suojavarusteeni ja elän orjana,
en kurkota, pysyn vaitonaisena,
enkä todellakaan tiedä haluanko aidosti
vai onko tämä itse luotu elämä kuitenkaan sitä
mitä henki sisälläni tarvitsee,
mikä minusta tuli, mitä olisi voinut,
vai olisinko sen onnellisempi,
eri polkuja valinneena
 
kuitenkin aina lopulta tulevat päivät,
muutun ihmiseksi, olenkin samalla viivalla,
ajatukseni kiinni olevassa, kunnes sydän lasittuu
henki katoaa muualle, olen kaukana ehkä jo
siellä missä ei ole enää mahdollisuuksia,
kun niitä oli jokatapauksessa liikaa,
anteeksi turha avautumiseni, mutta onko kaikkea
tähän maailmaan syntyvää luotu kestämään kilpailu,
vai olenko käsittänyt väärin, eikä minun tarvitsisi kilpailla
peilien, peilikuvien kanssa, ehkäpä luonteeni on heikko
ja vääränlainen, ehkäpä mahdolliset tulevat vuodet tuovat
selvyyttä, värejä, rohkeutta, oikeudenmukaisuutta
ymmärrystä tähän pieneen päähän

SATULAUKKA
 
meitä on monta, johon kukaan ei tartu
kameleontin kieleltä, sen tahmealta imukupilta
piilossa lajitovereilta; kanssajulmureilta
häntä kippurassa,
goisaten eri kaikkeudessa,
vaihtaen väriä tunnetilan mukaan
syöden jokaisen olettamuksen,
ennustaen pilaantumisen
sidottuna rajoitteisiin;
tietoisuuden lihallisuuteen
 
tahdon taipumuksia, matkasellissä sulattelua
katson tietoisesti pakotettuna, päättäväisenä 

silmiin ja niiden lävitse
näetkö saman kauhun kuin minä?
 
jäljittelevän kilpailun,
josta sikiää kelpo ihminen
 
pelko olla yksin, ilman ymmärtäjää
sanojen takana jokin
ei tahtonut tarpeeksi,
eikä saanut kidutettua,
päättämään itse vaikutelmistaan,
vaan antoi ohjat
sille miten pelkurit kirjoittavat ja puhuvat
 
tämän hetken osittaisen näkemisen
ylä- ja alapuolla tienpientareet,
pienet kaistaleet säkenöivää ultramustaa,
varattu sattumalle,
hoviväelle ja keppikerjäläisille
linnanneito kaltevan tornin holvikaari ikkunassa,
huiskuttamassa veristä nenäliinaansa
 
kierrekivirappusilla kohoamme hierarkiassa,
linnantornia kohti, sitä jotakin joka kenekin
saa kivuistaan huolimatta
loppuun asti muuttamaan muotoaan,
pedosta uhriksi silmänräpäyksessä
 
katsojamme alhaalla,
ei silmiä, suuta, ääriviivoja;
pilviharsoa entisestä luulosta,
pettymyksen päälle kasvanutta
untuvaista sammalta
 
olla kuin tapana on,
elää kerällä hamstraten lippaaseen
omaisuutta, kokemuksia miltä mikin tuntuu,
mikä on minun, mikä meidän
mikä on yksilö, mitä kaikki muu aine
kosketan silmilläni ventovierasta hymyä
enkä tiedä mitä tuntea,
suurissa pyrkimysten naamiaissa;
verhottu sisältä ja ulkoa
kivuilla, nautinnoilla, välitiloilla
 
liittää kädet kuin nostaisi purjeet,
vavisten liidämme halki ajan ja paikan
pelon puhkipelättyjen onttojen hampaiden
kaulassa ei enää valon painoa,
hyväilevät sormenpäät
luulevat tuntevansa
luonnon suomut
 
pumpulipedissä paljon haparointia,
mennyttä ja tulevaa talvea,
nouse jaloillesi karhuseni,
leiki hetki kuin olisit eläin
saalistaja tai saalistettava,
kuola kidasta valuen, karju tunteistasi
anna minulle hedelmäsi
haavoittuneet ja mädät
anna seurustella
suuremmasta ymmärryksestä;
olemassa oleviin kuulumisesta
 
paljon muutut päivässä muukalainen,
musta alla silmien karamellisoituu,
olet latvassa ikkunassa, heijastuksessa
kahinassa kaatumassa, syliin itse hakattuun
 
monessa eri kulmassa
katsomme turmeltunutta,
joka kaunistuu kurkottaessaan hyveeseen,
on kuin olisi sadussa jossa ei ole pahantahtoisuutta

KÄDET TASKUISSA
 
ihminen kuljettaa kuolemaa
taskussansa koko elämänsä
 
perheelliset uhraavat vapautensa,
lapsista kasvaa tuntemattomia
 
aikuinen haluaa aloittaa kaiken alusta,
kunhan aika vaan tekisi
kompromissin
 
kipu nousee pintaan
pysähdyttyäsi keitaaalle,
miten vaikea onkaan sanoa sanottavansa,
rakkaus aina palana kurkussa
 
pelko paljastumisesta,
tahto paljastua,
paljastut joka tapauksessa
rakkaillesi,
ihminen itselleen;
kesäteatterin statisti,
nonverbaalinen sielun kuvajainen,
ohjaaja määrittämätön

TILA YMPÄRILLÄNI LUOLASSA
 
veltto kiitos
aktiivisesta
                          palveluksesta
limaisista rangoista, kiharaisista
olisi aika taian; loitsia mielellään
hakea se onni lahden takaa sopukasta  
katsoa silmiin
naurunkalmoa kelmussa,
kosteaa ja harmaata vaippaa,
pintavedessä pikkuisia oksia
 
juosta luolaan loppumaan,
uurtamaan hautakiveä
lukukelvottomaksi,
sormen mentävä
                          napatanssija
kielen haukuttu
                          punainen puulusikka
yrittävät päästä kärryille
lipovat huuliaan
                          rajaavat pölyjään
 
kunnon romahtaessa
valuma-allas valmiina,
ei satu eikä tapahdu,
mielen uurnassa
 
taivas paikattu,
paikka laitettu väärinpäin
liimapuoli näkyville reiästä
 
makoillessa joskus
näkee ratkeamasta,
paikan läpikin;
tahtoisi sitä hymyilläkin
ennen sadonkorjuuta
 
joskus olen kateellinen
kuolleille päille punatuille,
yliluonnollisen-show´nsa konkareille
jotka eivät enää käännähdä katsomaan
silmiä, suuta
kasvoja
 
jotka kokeilivat sanojen avulla,
luoda yhteyksiä, kasvaa järkeviksi
pois päiväunelmista
kohti jotain
jonka joku käskee tehdä
leikin loppumista väliseinään
 
muinoin oli puutarha
valon ja kosteuden tasapaino
ei näkynyt aavikkoa;
oli hymyiltävä mukana
silmiin katsottava takaisin
hyväiltävä hyväksi ihminen

AALLONMURTAJA
 
vapaus on jättänyt,
kiveksi aikuinen,
kosteahiekka ja aurinkolaine,
polkemaan uraansa,
uutta näppyä takaraivoon,
tahroja sopukoihin,
en yletä kokonaisuuksiin, mittasuhteisiin
briljeeraan jollain, jonka jo huomenna unohdan
sydämeni ja mieleni taajuus, kasvojen liikennemerkeistä
poispäinkatsova
alati valuvat loiset
kaksi kameraa,
jotka epäilevät iäti
 
suru on paljon kodikkaampaa,
sanoo jalo marttyyrin ääni sisälläni
galvanoitu ankkuri röpelöinen,
miellyttävä nelitaitos, puhutteleva
ja kerran oranssi köysi,
levästä vihreänlimainen,
lähes katkennut vesirajastaan
 
kesätuuli kulkee putkistoissa,
läpi paljauden, avaruuden, rutinan
juokse nyt vain,
odota mäen alla kuin muutkin,
valkoinen mahla valuu tuomitusta kaktuksesta,
hänen nahkamaisessa pinnassa kierteisessä
 
jos kosketat olet pulassa,
jos et kokeile rohkeasti
olet kauempana tuntematonta,
piikit pistävät tai eivät läpäise nukkaasi
piristävät tai eivät tunnu,
oikealta sahalaidalta
 
kauhu suutelee magneetin lailla,
draaman sykkivää kaulavaltimoa
opin olemaan muualla livenä,
olemaan liian vähän hän joka uskoo,
että tämä on hyvää elämää, täydellistä
oja kutsuu lastaan, rypemään loassa
päädyn olemaan eri mieltä tai hiljaa
kädestä, onttoudesta, värinästä
 
en uskalla olla tavallinen
joka syö ja juo mitä haluaa
tuntee ja tanssii miten haluaa
 
tarraudun irrelevantteihin nypläyksiin
olen olemassa vain kun annan kaikkeni
hahmoni mitä vain tietämättömyydessään

KASVOSI PALJASTUIVAT, TAAS
 
pakko päästä pilveen,
tää maailmallisuus
syö elävältä,
kevättä nakertaen,
kognition mätiä hedelmiä,
visvaa huulilta valuen,
olisi suotavaa
tänään sunnuntaina,
nousta tuhkasta,
levon ja atrian jälkeen,
kivuta
kallliota
kuin portaita jumaluuteen,
ymmärrykseen
 
mikä siihen auttaisi,
jos ei mielen ruoskinta,
ruokinta rakkaudella,
kaikki on söpöä nyt
ja se riittää tappamaan
mieleen pesineet,
rakkulat kipeytyneet,
pahoista sanoista
viattomalle,
rumista kasvoista
siinneet,
enkelin loisteen
silmistäni hälvenneen,
sarkofagissani pohdin,
ja lisään loistoa,
en luovuta pahuuden alttarilla,
lähde kilpailuun kostamisen
kierteen
 
 
lumi maassa huhtikuussa,
puurajassa harsoa,
koivut keskenään,
havupuut keskenään
supisevat
etteikö se osannut yksin
korkealla edes
sitoa kenkiänsä, nyt
aina pitää olla
slip on, koko elämä, sen voi sujauttaa
ja ottaa pois yhtä nätisti
 
nostetta kiitos lisää, että unohdan
pahan päivän, viiltävän rumuuden,
rumissa kasvoissa
 
mätäpaise puhkeaa itsestään,
ei sitä tarvitse triggeröidä,
se aktivoituu kateudesta,
eikä pysty enää esittämään asiallista,
saan syyttä lokaa päälleni,
sivalluksia ja alle vyön lyöntejä,
toki käsitän kaiken
kumpuavan pahasta olosta,
ja olen hyväntuulisena
luonnolinen vastus pahalle hengelle,
kestän kyllä horjutuksen,
enkä usko
hänen kohdallaan hyvään,
en usko hänen olevan onnellinen,
se olkoon riittävä
kosminen kosto
 
meidän porukasta
suurin osa, hyvien puolella,
se riittää, siinä on kylliksi,
en halua hänen
hyväksyntäänsä,
enkä muutakaan,
haen sen rakkauden
puolella olevilta ihmisiltä,
toivoansa kadottamattomilta,
hymyltä ja naurulta, luovuudelta
en marinalta,
en kitinältä,
en ilonpilaajilta,
sellaisilta jotka aina puhuvat muista pahaa,
huonoakin huonoimmilta ihmisiltä,
joita käy sääliksi,
reppanoita
 
ilman rakkautta kasvaneita,
tai jo valmiiksi pahoina
syntyneinä,
rikkinäisiä
joiden pitää saastuttaa
olemassaolollaan ympäristönsä,
jotta jaksavat rooliansa,
olla tässä ja nähdä,
kaikki negatiivinen
nyt ja aina,
olla ilman rakkautta ja mielikuvitusta,
heillä on vain raskas todellisuus,
eikä rakkauden paratiisia,
minne paeta maallista,
paeta hyytäviä,
kasvoja jotka eivät ole koskaan tyytyväisiä,
aina surkeina, ei loistetta, ei toivoa
 
varmasti raskasta
nähdä vain kuvastimesta,
ruman ruumiillistuma,
säälittävä seppä